Ajatuksia toisen vatsan kanssa

Pari viikkoa sitten lupauduin ystävättäreni Niki Strbianin kuvattavaksi toisen pallomahani kanssa. Hänellä oli visio omenatarhasta, minkä hän palavasti halusi toteuttaa ja minä (pienestä käärme- ja ampiaiskammosta huolimatta) suostuin hänelle malliksi korkeaan ruohikkoon kauniiden kukkievien puiden keskelle. Pakko todeta, etten kyllä ole omimmillani ruohikolla maatessani erinäisten ötököiden lounaana. Rakastan luontoa ja vielä tulevaisuudessa aikomuksenamme on muuttaa hieman kauemmaksi keskustasta, mutta kyllä minussa vielä melkoisen vahvasti asuu pieni kaupunkilaistyttö.

Näiden kesäisten kuvien lomassa ajattelin jakaa tuntemuksiani toisesta raskaudesta, joka on ollut kaikkea muuta, kuin kuvista on saattanut olettaa. Muutenkin pyrin pitämään erinäiset arjen vaivat ja huolet täältä poissa. Seuraavaksi siis hyvin suoria ajatuksia viimeisistä yhdeksästä kuukaudesta. Mikäli raskausajan kaunistelemattomat ajatukset eivät ole sinulle kiinnostavia, suosittelen jättämään seuraavan tekstin lukematta ja katsomaan vain kuvat. Viimeiset hetket alkavat olla käsillä ja seuraavaa rakasta odotamme jo malttamattomana perheeseemme, mutta tie tänne tuntuu olleen pitkä.

Toinen raskaus on ollut paljon vaativampi, kuin ensimmäinen. Oireiltaan ja piirteiltään hyvin samanlainen, mutta potenssiin kymmenen. Kaikki tuntuu huomattavasti voimakkaammalta. Siihen voi olla monta syytä. Ensinnäkään kroppani ei ole ehtinyt palautua ensimmäisestä koitoksesta. Synnytyksestä oli ehtinyt kulua vain hieman reilu vuosi, ennenkuin olin uudestaan samassa siunatussa tilassa. Vilkas esikoinen pitää myös huolen siitä, että tämä mama ei istu – juurikaan ikinä. Paitsi silloin, kun teen töitä koneella. Kroppa ei saa sitä tarvitsemaansa lepoa, mitä se nimenomaan nyt tarvitsisi.

Alkuun olin paljon huonovointisempi ja väsyneempi, kuin esikoiseni kanssa. Se maaginen toinen kolmannes, jonka yleisesti sanotaan olevan se ihana vaihe – varsinainen energapiikki, oli minun kohdallani jotain ihan muuta. Pahoinvointi jatkui, vatsa alkoi olla jo tiellä, keuhkoja pakotti ja väsymys oli ihan sietämätöntä. Siitä lähtien minulla on ollut myös haasteita hemoglobiinin kanssa. Arvot olivat jatkuvasti liian alhaalla – lisätystä rautakuurista huolimatta. Päässä sumeni usein ja jalat tuntuivat pettävän alta. Onneksi kertaakaan ei vintti ehtinyt täysin pimeäksi mennä, vaan olen ehtinyt aina istumaan ensiksi lattialle.

Nyt viimeisellä kolmanneksella alhaisen hemoglobiinin tuoma heikotus on edelleen vahvasti läsnä, kengät jalkaan saatuani puuskutan kuin veturi ja voimakkaat supistukset vievät jalat kirjaimellisesti välillä alta. Supistuksia minulla on ollut toisesta kolmanneksesta lähtien. Ne alkoivat silloin, kun mieheni oli töidensä takia poissa maasta kutakuinkin koko maaliskuun, joka oli kropalleni todella vaativa koitos. Yksin (silloin vielä) kahdesta koirasta huolehtiminen, pienen taaperon 24/7 kaitseminen, kotityöt ja päälle vielä omat työt olivat liian kova rutistus. Onneksi sain perheeltäni ihan huimasti apua. Koirat viettivät hemmottelulomia isäni ja äitipuoleni luona ja poikani pääsi pariin kertaan yökylään isovanhemmille, että sain töitä tehtyä. Oma siskoni oli myös ihan valtava apu. Totean jälleen kerran: yksinhuoltajat ovat niitä todellisia arjen sankareita. Teette ihan mieletöntä työtä. Syvimmät ihailunosoitukseni teille.

Kuten esikoiseni kanssa, minun on pakko todeta, etten ole nauttinut raskaana olosta. Raskaana olo on puhtaasti vain raskasta. Nimityksellä on syynsä. Toki olen kuullut urbaanilegendoja niistä naisista, keiden mielestä raskaus on kaikinpuolin vain kertakaikkisen ihanaa, mutta omasta lähipiiristäni niitä ei löydy. Halleluja vertaistuelle!  Samassa tilanteessa olevat ystävät ovat olleet myös suuri voimavara. Jos jotain positiivista tässä(kin) raskaudessa on ollut, niin en ole kärsinyt yleisestä turvotuksesta. Kengännumerokin on pysynyt ennallaan. Tämäkin pieni asia on suuri ilo näiden muiden vaivojen keskellä.

Mutta kaikesta tästä valituksesta huolimatta, olin valmis tämän uudestaan läpi käymään, sillä yhdeksän kuukauden piinan palkinto on yksinkertaisesti korvaamaton. En ole kokenut mitään niin hienoa, kuin oman poikani syntymä. Se euforia. Se rakkaus. Se onni. Vaikka olo raskaana ei ole mitä mahtavin, olen silti jokaisen kivuliaan supistuksen kohdalla onnellinen, että olen raskaana. Lapseni todella ovat elämäni suurin siunaus ja tästä eteenpäinkin olen valmis antamaan ja tekemään kaikkeni, jotta heillä on hyvä olla. Ja mikä uskomattominta – tämän kaiken epämukavuuden unohtaa miltein sillä hetkellä, kun se pieni, taivaalliselta tuoksuva tuhiseva käärö on viimein sylissäsi. Kaikki on ollut sen arvoista. Kuuhun ja takaisin. Sitä maailman upeinta hetkeä malttamattomana odotellessa… <3