Veljekset

Juuri pari päivää sitten naureskelin facetimen välityksellä ystävättäreni kanssa sille, että kuka ikinä sanoi kahden lapsen menevän siinä samassa missä yksikin, ei todellakaan tiennyt mistä puhui. :D Toisen lapsen tullessa se vähäinenkin pieni aika, joka sinulla oli asioiden ja kodin järjestelyyn tai omaan mielenrauhaan, revitään kertaheitolla pois. Miten ihmeessä sitä valitti ajan riittämättömyyttä, kun lapsia oli vain yksi? :D Näin sitä miettii varmasti vanhempi kahdestakin kolmannen kohdalla. Mutta ensimmäinen lapsi on se, jonka kanssa kaikki on niin uutta. Muutos entiseen on niin suuri, että kyllä sen räpiköimisen ymmärtää loistavasti. Kaikkia pieniä näppyjä pelästyttiin, kuin ruttoa konsanaan. Tutit keiteltiin se harva se hetki kiehuvassa vedessä bakteerien varalta sekä kaikki uudet vaiheet olivat pelottavia hyppyjä tuntemattomaan, joiden läpi navigoiminen vei oman hetkensä. Tokan kohdalla näpyille hyvällä tuurilla hetkautetaan hartoita, hiekkalaatikkoon tippunut tutti kulkee suunnilleen paidan helman kautta takaisin suuhun (vastustuskykyä hei!) ja kaikkien niiden loputtomien vaiheiden tietää olevan onneksi vain nopeasti vaiheita. Seuraava odottaakin jo kulman takana.

Mutta kaikkien näiden loputtomien vaiheiden keskellä, on äitinä kahdelle oleminen myös tuplasti ihanempaa. Eipä sitä pysty sanoin selittämään sitä sydämen pakahduttavaa tunnetta, kun katsoo kahden pienen ihmisensä rakentavan omaa sisarussuhdettaan. Miten isompi pitää niin hellää huolta pienemmästään, ja miten pienempi taas ihailevasti tekee kaiken isoveljensä perässä. He tulevat aina olemaan toistensa rinnalla, elämän ensi askelista kiikkustuoliin asti. Liikuttavempaa näkyä ja ajatusta ei tämä äiti tiedä.

I got your back baby brother. Now and forever.