Seitsemän lempikorua

Vuosien saatossa, minusta on tullut kullan ystävä. Nuoruudessa käytin oikeastaan vain hopeaa, mutta tällä hetkellä tuo kylmempi jalometalli valikoituu päivän koruksi harvemmin. Koen kullan lämmön sopivan itselleni paremmin. Hopea tuntuu varastavan väriä ihosta ja hiuksistani, kun taas kulta tuntuu tuovan lisää syvyyttä. Tästä syystä valtaosa lempikoruistani ovat kullanhohtoisia. Tässä seitsemän korua, jotka ovat ehdottomat suosikkini.

Ensimmäiseksi on mainittava kihla– ja vihkisormukseni. Ne ovat rakkaimmat omistamani korut. En ole päivääkään ilman niitä. Ainakaan jos ei ole ihan pakko. Vihkisormukseni on sen verran paksu, että tasaisin väliajoin (kerää likaa alleen, rodinointi heikkenee ja metallihippuset pääsevät kosketuksiin ihoni kanssa) minulle kehittyy sen alle sormusihottumaa. Täten ne hetket kun sormus on rodinoitavana tai ärsyyntynyt sormi kaipaa ilmakylpyä, on minulla melkoisen alaston olo. Onhan ne nimettömässä yli 1/3 elämästäni olleet. Toiseksi rakkain koru on rakkaalta isoäidiltäni peritty Diana-sormus, joka tällä hetkellä on kultasepällä korjauksessa taittuneen kiinnikkeen takia.

Minulla on oikeastaan aina päällä timanttikorvakoruni. Erittäin harvoin vaihdan niitä pois. Joskus juhlavemmissa iltamenoissa saatan vaihtaa tilalle jonkun näyttävemmän roikkuvan parin.

En kovin usein käytä kaulakoruja, mutta viime vuoden ehdoton suosikki oli Thomas Sabon aurinkoriipus. Miten täydellinen se olikan Kalifornian aurinkokylvyssä. Nyt Suomeen palattuani en ole käyttänyt sitä yhtä paljon, mutta kesää kohti varmasti enemmän. Pitkään kestäneen statement necklace-vaiheen jälkeen huomaan nyt ihailevani enemmän siroja ja pieniä kaulakoruja.

Jos kaulakoruissa olen siirtymässä siroihin yksilöihin, niin ranteessa on melkein päinvastainen tilanne. Olen jo muutaman vuoden suosinut massiivisempia rannekoruja. Ehdottomat suosikkini ovat Hermèsin clic-clac h-rannekorut (mustana ja valkoisena) sekä Hermèsin valkokultainen kuvioitu rannerengas. Ne paritan melkein poikkeuksetta tuon paksun kultaketjun kanssa, jonka olen äidiltäni saanut. Äitini osti sen nuoruusvuosinaan ensimmäiseltä Amerikan-matkaltaan, minkä vuoksi se lukeutuu tunnearvonsakin takia tärkeimpiin koruihini.

Korulaatikosta löytyy siis tarpeeton määrä rihkamaa, sillä sanoisin käyttäväni näitä seitsemää melkein 99% prosenttia ajasta.