Pakkomielteisen järjestelijän piinapenkki

Minä olen organisoija. Rakastan järjestystä ja meillä on kodissa kaikelle oma paikkansa. En ehdi imuroimaan päivittäin, mutta iltaisin ennen sänkyyn siirtymistä siivoan aina kaikki tavarat omille paikoilleen. Myös lasten kanssa siivotaan heidän huone joka ilta ennen nukkumaanmenoa. Aamutkin alkavat paremmin, kun saa aloittaa uuden päivän “puhtaalta pöydältä” ja kaikki on omalla paikallaan. Tiedän, että saatan kuulostaa joillekin ihan sekopäiseltä. Ystäväni ovatkin ristineet minut Frendien Monicaksi näiden tiettyjen pakkomielteitteni vuoksi.

Viime aikoina on kuitenkin ollut niin haipakkaa, että yksi alue on jäänyt minulla ihan luvattoman vähäiselle huomiolle: oma vaatekaappi. Tuo muutaman neliömetrin tila, joka irvailee vaatteillaan, jotka eivät päälleni vielä toviin mahdu. Yleensä vaatekaappini on aina ollut moitteettomassa kunnossa. Kaikille on oma paikkansa. Housupinot on jaettu omiin farkku-, suorat housut- ja olohousupinoihinsa. Neuleet ovat omassa pinossaan college-paitojen vieressä. Puserot roikkuvat nätisti henkareissaan hihattomista pitkähihallisiin järjestettynä, ja vieläpä värikoordinoituina. Mutta nyt ajanpuutteen vuoksi vaatekaappini on minulle suorastaan kamalaa katseltavaa. Pinot pursuilevat ja tarkasta järjestyksestä on muisto vain. Vaatekaappini järjestäminen on ollut to do-listallani jo kuukausia. Viime aikoina on pitänyt vain niin kiirettä, että se ei ole yltänyt tärkeimpien tehtävien listalle. Joskus iltaisin kun on niitä hetkiä, että lapset nukkuvat ja kaikki akuutit ja pakolliset asiat on hoidettu ja mahdollisesti kaappia ehtisin vähän siistiä, niin olen kaatunut sohvalle rättiväsyneenä. En yksinkertaisesti vain jaksa käydä sen kimppuun. Lasten vaatekaappeihin ja niiden ylläpitoon menee kaikki tuo “ylimääräinen” energia.

Mutta niinäkin aikoina, kun oma vaatekaappi on ollut hoidettuna, niin talouteen on aina kuullunut SE tuoli (alin kuva). Se yksi häpeän tuoli, minne kaikki vaatteet kerääntyvät kamaliin kasoihin ja odottavat vaatekaappiin siirtymistä. Nyt tuon tuolin kohtalo on ennätysmäisen kamala. Se suorastaan vuorena pröystäilee niillä vaatteilla, jotka pian miellän taas vain niiksi raskausajan teltoiksi. Jokaisesta kodista, missä olen elämäni aikana asunut, on löytynyt SE tuoli. Tuo pakkomielteisen järjestelijän piinapenkki, joka ei montaa päivää pysy vaatteista vapaana. Se irvailee kuin piikki lihassa, mutta sen kimppuun käyminen tuntuu niin toivottoman uuvuttavalta.

Löytyykö sinultakin kotoa tuo piinapenkki, vai olenko täysin yksin näiden täysin naurettavien pakkomielteideni kanssa? :D