Miksi Suomessa pitää aina olla niin hiljaa?
22.11.2016Lauantai-ilta. Seitsemän hyvää ystävätärtä ovat kerääntyneet illalliselle pieneen tapas-ravintolaan. Yhteinen ilta on naisille tärkeä ja ilmassa leijuu odotetun yhteisen hetken iloinen puheensorina. Lapsien ja töiden täyttämät ruuhkavuodet ovat nielaisseet jokaisen arjesta niin suuren palasen, että kaikille sopivan päivämäärän löytäminen on yhtä vaikeaa kuin uhmaikäisen taaperon pukeminen loskasäähän. On omia töitä, aviomiehen töitä, lasten harrastuksia, sovittuja tapaamisia ja lastenhoito-ongelmia. Mutta silti, kaiken kiireisen arjen keskellä, he ovat onnistuneet tekemään tilaa kalentereistaan ja istumaan alas yhteiselle aterialle. Ilta on riemuisa. Nauru tulee vatsanpohjasta, kun kaikki jakavat viimeisimpiä kömmähdyksiä lastensa kanssa ja niitä naurettavimpia pikkuriitoja puolisoidensa kanssa. Välillä ystävättäret uskaltavat haaveilla jopa yhteisestä lapsivapaasta viikonlopusta _ihan vain keskenään_ ja nauravat taas vatsansa pohjasta todennäköisille skenaarioille. Mammat vapaalla. Mitäköhän siitäkin tulisi, kun nyt jo yksi nautittu viinilasi tuntuu humahtavan päähän. Ei näihin jälleennäkemisiin nyt näin pitkä väli saisi tulla, että lasia enempää ei edes uskalla ottaa. Iloisen naurun keskeyttää yksi ystävätär. “Hei nyt meitä katsotaan aika ilkeästi viereisestä pöydästä. Pidetään vähän pienempää ääntä.” Kaikki automaattisesti hiljentävät naurunsa äänettömään häpeään, kunnes hiljaisuuden rikkoo nopeasti toinen ystävä toteamalla “Siinähän katsovat. Elämää saa ja pitää olla!”
coat FILIPPA K
dress ZARA
leggins KATRI NISKANEN
boots STUART WEITZMAN
bag YSL
bag charm BALMUIR / saatu
scarf ZARA
Tämä on niin totta. Miksi Suomessa on aina oltava niin hiiren hiljaa? Olla pitämättä mitään mekkalaa mistään. Olla mahdollisimman huomaamaton ja minimoida kaikki ääni, ja nyt vielä ravintolassa lauantai-iltana. Minä taas tykkään juuri siksi asua keskustassa. Rakastan sitä, että minulla on paljon elämää ympärillä. Toki pitää olla käytöstavat ja kaikkia kohdella kunnioittavasti, mutta se että paikassa leijuu iloiset naurun hörähdykset ja rytmikäs keskustelu tuskin loukkaavat ketään. Tätä asiaa olen useasti pysähtynyt miettimään lasteni kanssa kaupungilla ollessani. Miksi jatkuvasti pyytelen heitäkin pitämään pienempää ääntä ja liikkumaan vain rauhallisesti vieressäni? Minähän tavallaan opetan heitä samaan käytökseen, mitä ihmettelen. Toki huono käytös ja päätön metelöinti ovat asia erikseen. Minä kun haluaisin kasvattaa pojistani itsevarmoja ja hyväkäytöksisiä miehiä, joille ei ole kynnys aloittaa small talkia Stockan täydessä hississäkään. Meidänhän pitäisi huomioida muut paremmin. Jutella niitä näitä sille vieruskaverille. Ei riisua elämää ympäriltä hiljaisuudella. Amerikassa asuessamme rakastin kävellä sisään paikallisiin kahviloihin, joissa vallitsi riemukas puheensorina. Melkein poikkeuksetta päädyimme niissä juttelemaan viereisten pöytäseurueiden kanssa. Keskustelu alkoi usein sillä, että kysyttiin mitä kieltä puhuimme ja miten vanhoja meidän ihastuttavat pellavapäät oikein olivat. Siitä keskustelut päätyivät usein niin pitkiksi, että monien kanssa päädyttiin tapaamaan uudestaankin. Vuoden jälkeen tunsimme jo hyvän määrän asuinalueemme asukkaita, joita sai päivittäin lähikaupassa moikkailla. Minusta se oli ihanaa! Vain vuoden jälkeen saimme tuntea olevamme osa ihan uutta yhteisöä, mikä oli ihana tunne. Tuntuu niin hyvältä tuntea kuuluvansa johonkin. Joten annetaan elämän kuulua! Varsinkin, kun siihen liittyy ilo, joka saattaa jopa pahimmassa tapauksessa tarttua.
Kuvat / Kira Kosonen