Kun maailma tärähtää

Olen perusluonteeltani hyvin luottavainen ja suhteellisen optimistinen ihminen. En stressaa suuresti tulevasta, vaan sisälläni asuu vahva luotto siihen, että kaikki menee lopulta hyvin. Elämä kantaa. En tahdo maalailla taivaalle tummia pilviä, mutta samalla pidän lauseesta: Usko parasta – varaudu pahimpaan. En siis kävele ympäriinsä sateenvarjo kädessä, mutta tiedän mistä sellaisen haen jos tarvitsen. Mutta sitten joskus elämä muistuttaa arvaamattomuudestaan. Vaikka kuinka varovainen olisit, elämä saattaa silti heittää salaman kirkkaalta taivaalta, mitä seuraa synkkä rankkasade, jonka kylmyyteen ei mahdollinen sateenvarjokaan auta.

Elämän arvaamattomuus herättää joskus melkoisia pelon tunteita. Tänä vuonna muistutuksia siitä on tullut muutama liian monta. Ei niin läheltä, että oma maailma olisi heittänyt voltin, mutta kuitenkin niin, että se on ravisuttanut. Ne hetket pysäyttävät ja toviin on vaikea löytää sanoja. Mitä sanoa silloin kun huomaa taas, miten hauras elämä on? Ei sille ole sanoja. Voi vain olla vierellä ja yrittää kantaa sitä surua yhdessä. Elämä ei tosiaan ole reilua. Kaikesta huolimatta elämä jatkuu eikä sitä pysty elämään peläten. Juurikin siitä syystä on vain parasta elää hetkessä ja rakastaa lähimmäisiäsi niin lujasti kuin vain voit. Joka päivä. Ei niin merkitystä sillä miten ihminen kuolee, mutta kylläkin sillä, miten hän elää. Kaikki vaarat ja huolet tiedostaen jaksetaan silti uskoa sitä parasta. Iloitaan siitä, jos tänään paistaa aurinko.

Kuvat olen ottanut viime vuonna Highway 1:n varrelta Kaliforniassa.