Jäljellä vain suru

“Tänään on se päivä kun minun matkani on kuljettu loppuun. Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet. Älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle vaan pidä minua sylissäsi ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme. Silitä turkkiani niin kauan kunnes olen siirtynyt rajan yli ja sydämeni on sammunut. Muistele minua mutta älä takerru minuun vaan jatka eteenpäin. Kun aika koittaa kohtaamme jälleen emmekä eroa koskaan.”

Hyvin raskain ja surullisin mielin kerron teille, että viime viikolla jouduimme jättämään hyvästit rautarouvallemme, Zaralle. Viimeinen viikko on kulunut häntä muistellessa sekä perheen ja ystävien kesken menetystä surressa. Melkein 11 vuotta rautarouva kulki meidän rinnallamme kaupungista ja maasta toiseen. Hän toi niin sanoinkuvailemattoman määrän rakkautta, iloa ja turvallisuuden tunnetta elämiimme reippaasti yli vuosikymmenen ajan. Nyt hänen tiensä oli ikävä kyllä jo liian kivulias eteenpäin kuljettavaksi. Hellin silityksin ja rapsutuksin saatoimme hänet viimeiselle matkalleen rakkaan Benin luo. Suurta lohtua tuo ajatus, että nyt he ovat taas yhdessä.

Jokainen, joka on omasta rakkaasta lemmikistä joutunut luopumaan tietää, että tähän hetkeen liittyy paljon tunteita. Tänä vuonna tulee kolme vuotta täyteen siitä, kun olin vastaavassa tilanteessa uroskoiramme Benin kanssa. Hänen menetyksensä oli niin nopea ja yllättävä, että tunteiden kirjo oli melkoisen laaja. Alku meni suorastaan shokissa. Zaran kohdalla tähän on osattu jo hetki varautua. Joten toisin kuin Benin kohdalla, jäljellä on järkytyksen, ahdistuksen ja epäuskon sijasta ainoastaan suuri suru ja ammottava tyhjyys kun rakas on poissa. Rakastan eläimiä ja olen koiraihminen henkeen ja vereen. Tuntuu niin oudolle, että meillä ei ole enää meidän haukkuja. Meidän koiramme kun ovat kulkeneet minun ja mieheni vierellä melkein koko yhdessäolomme ajan. Meidän lisäksi koiramme saivat niin valtavan määrän rakkautta koko meidän perheeltä sekä ystäviltämme. He olivat niin kovin rakastettuja. Zaralla oli selittämättömän ihana ja vahva suhde isäni kanssa. Vaikka menetyksen tuska on raskas, niin tieto siitä että ihanat koiramme elävät niin monien muidenkin sydämissä lämmittää kovin.

Tekin olette saaneet palasen meidän mielettömistä karvakuonoista koko blogini olemassa olon ajan. Viimeksi kun jouduin jättämämään Benille surulliset jäähyväiset, sain teiltä niin mahdottoman paljon tukea ja myötätuntoa. Se auttoi minua käsittelemään suurta menetystämme. Kiitos siitä teille. Mieleeni painui erityisen hyvin kauniit runot, mitä moni teistä jakoi kommenttiboksissa. Ne auttoivat eteenpäin, vaikka suru olikin syvä ja siinä tarpominen tuntui mahdottoman raskaalta. Kiitos teille kaikille siitä, että olette olleet tukena nämä kaikki vuodet. Yksi teistä ihanista silloin totesikin, että koiran elämä on niin paljon ihmisen elämää lyhyempi, koska ihmisen täytyy elämänsä aikana oppia rakastamaan ja olemaan hyvä. Koira osaa tämän kaiken jo eikä sen tarvitse enää opetella, siksi sen elämäkin on lyhyempi. <3 Tästä taas hiljaa eteenpäin. Lepää rauhassa Zara. Rakastamme sinua. Nyt ja aina.

”Tiedän, olet surullinen ja sinua pelottaa, sillä tunnen kyyneleesi, jotka turkkini kostuttaa.
En ole kaukana, Lupaan sen ja toivon, että muistat sen aina; henkeni tulee sinua seuraamaan, minne maailmassa matkasi johtaakaan. Kiitos, kiitos että olet minua rakastanut. Tiedäthän, että minäkin rakastan sinua, siksi on niin vaikea sanoa hyvästi
ja päättää tämä elämä luonasi.”

 ”Nousin selkään pyrstötähden, älä sure vaikka lähden, täältä takaa tähtitaivaan, häntääni mä heilutan, elämän mä vietin parhaan, teitä aina rakastan.”