Varo leimaamasta lastasi – tai ketään ylipäänsä

On tehty lukuisia tutkimuksia siitä kuinka oma asenteemme toisia kohtaan saattaa ohjata myös heidän käytöstään. On esimerkiksi tutkittu miten luokanopettajan oletus lapsesta saattaa ohjata tämän koulumenestystä. Jo vuonna 1964 Harvardin psykologian professori Robert Rosenthalin tekemä psykologinenkoe osoitti, että opettajan oletus lasta kohtaan oli korrelaatiossa lapsen koulumenestykseen. Kouluvuoden alkaessa luokanopettajalle kerrottiin, että tietyt oppilaat oli todettu Harvardin uusissa testeissä erityisen lahjakkaiksi ja heiltä odotettiin poikkeuksellista menestystä. Kahden vuoden opetuksen jälkeen kun palattiin katsomaan saman luokan koulumenestystä, niin ne oppilaat joista oli opettajalle mainittu olivatkin menestyneet huomattavasti keskivertoa paremmin. Nämä oppilaat olivat kuitenkin valittu täysin sattumanvaraisesti eivätkä he aiemmin olleet poikenneet keskiarvosta. Tästä on pääteltävissä, että oletusten sääntö pitäänee paikkansa: Ihmisillä on taipumus toimia toisten asettamien oletusten mukaan.

Tämä on minusta jopa suhteellisen pelottava tulos ja se herättää monia ajatuksia. Toki hyvä opettaja pyrkii näkemään kaikissa oppilaissaan heidän täyden potentiaalinsa, mutta kuinka helppoa tämä on toteuttaa käytännössä? On kuitenkin luonnollista, että ihmisten väliset kemiat toimivat erilailla. Ne keiden kanssa yhteistyö toimii mutkattomimmin on yleinen ilmapiirikin kannustavampi ja positiivisempi. Mutta kuinka ihanaa olisi, jos voisi aina olettaa muista parasta mahdollista? Eikä tämä päde todellakaan vain luokkahuoneeseen, vaan koko elämään yleisesti. Ulkomaailmalla on meihin myös merkittävä vaikutus. Tiedämmehän sen itsekin, miten hyvältä se tuntuu kun toinen selvästi uskoo sinuun. Kannustaa jaksamaan yrittää, jaksaa pysähtyä kuuntelemaan huolia ja ratkomaan ongelmia yhdessä, luo sinulle ymmärtäväisiä hymyjä ja luo sinuun uskoa. Se auttaa jaksamaan. Erinäisten tutkimustenkin valossa sillä on vaikutus toisen toimintaan.

Omien oletuksien ja havaintojen kuoppaan putoaa meistä moni. Jopa me vanhemmat luomme jatkuvasti oletuksia omista lapsistamme. Vaikka lapset ovat vanhemmille ne kaikkein rakkaimmat ihmiset maan päällä, joille toivoo kuuta taivaalta, niin silti sorrumme mahdollisesti vahingoittavaan toimintaan. “Tuo esikoinen nyt on niin herkkä, ettei sille moisesta voi sanoa.”. “Nuorin on niin raikuli rämäpää, ettei se kuuntelisi kuitenkaan.” Tämä on niin helppo ja yleinen virhe meiltä vanhemmiltakin. Emme saisi lyödä leimaa lastemme otsaan ja kohdella heitä sen mukaisesti. Meidän pitäisi aina nähdä potentiaali. Toki me kaikki olemme erilaisia ja eri lähestymistavat toimivat eri ihmisillä, mutta uskallan väittää, että kannustava positiivisuus toimii kaikille. Niin lapsille, kuin aikuisille. Pessimisti sanoo, että silloin sattaa pettyä, mutta henkilökohtaisesti petyn mielummin silloin tällöin kuin että en uskoisi lainkaan. Pettymyksistä nimenomaan oppii ja ne voivat olla suuri voimavara tulevaisuuden haasteissa. Sidotaan siivet selkään, eikä jalkoja maahan. Kun tarpeeksi räpyttelee, oppii lopulta lentämäänkin.