Tulehtuneen umpilisäkkeen leikkaus

Blogissa on ollut ennätyspitkään hiljaista. Monet teistä ovatkin kuulleet siihen syyn Instagram-tilini kautta. Pääsiäistä vietettiin aivain ihanissa merkeissä. Pitkä viikonloppu oli täynnä hyvää ruokaa, leikkihetkiä lähipuistossa, monia voittoja sekä häviöitä muistipelissä, suklaamunien etsintää, koko perheen elokuvahetkiä ja kiireetöntä yhdessäoloa. Nuorin siskonikin viipyi meillä pari yötä, mistä poikamme olivat varsin innoissaan. Pääsiäisen viimeisenä päivänä kuitenkin sai alkunsa tapahtumasarja, mikä pakotti pysähtymään totaalisesti.

Viimeisen pääsiäispäivän iltana minulle nousi kuume. Vatsa vääntyili sen verran, että mietin syöneeni ehkä jotain sopimatonta. Seuraavana päivänä pahoinvointi oli melkoinen, kuumeilu jatkui, olo oli todella voimaton ja mitään kausiflunssan oireita ei ollut. Viisihenkisestä perheestä minä olin ainut, joka oli kipeä. Illalla vatsa kipeytyi lisää ja aloin epäillä, että tässä ei ehkä olekaan kyse perus vatsaflunssasta. Seuraavana aamuna hakeuduin ensitöikseni lääkärin vastaanotolle. Halusin varmistua, ettei kyse olisi mistään vakavasta. Nopeasti osaava nuori naislääkäri antoi minulle diagnoosinsa: Umpilisäkkeen tulehdus ja lähete Meilahden sairaalaan. Siinä tapauksessa minulla olisi vielä todennäköisesti saman päivän aikana edessä leikkaus. Vaikka olin jotenkin kropassani tiennyt, että nyt ei kaikki ollut niinkuin pitää, niin sai tämä tieto silti minut hetkeksi hätääntymään. Tänäänkö minulla olisi edessä elämäni ensimmäinen nukutus ja leikkaus?

Hätä laski yhtä nopeasti kuin se nousikin. Kiitollisena päässäni mietin, että miten ihanaa on olla Suomessa. Täällä osataan ja täällä tämä järjestyy. Rauhallisen päättäväisenä kävin kotoa hakemassa tarvittavat tavarat ja suuntasin mieheni ja nuorimman poikani saattelemana Meilahden sairaalan päivystykseen kymmeneltä aamulla. Jos tämä tehdään niin tehdään toivottavasti sitten pian. Olen kuullut kauhutarinoita kesken lomareissun räjähtäneestä “umpparista”, joten jos kyseessä oli tosiaan tämä kaveri, niin paras olisi saada se pian ulos ennen poksahdusta. Ennen leikkauspäätöstä piti tehdä lisää testejä. Ensiksi otettiin verikokeet, jonka löydökset olivat yhtenevät tulehtuneen umpilisäkkeen kanssa – tulehdusarvot ja valkosolujen määrä olivat koholla. Sen jälkeen käytiin vielä varmistumassa ultraäänessä. Siellä näkyikin selvästi, että pienen ja viattoman näköinen kaveri oli todellakin tulehtunut. Joskus kolmen aikaan iltapäivällä päivystysleikkaussalin vastaava kirurgi kävi luonani ja totesi, että minut pyritään leikkaamaan vielä saman illan aikana. Salissa oli kuulema ruuhkaa, mutta vielä tämän illan aikana tulisi minun vuoroni. Olin päivystyspuolen pedeillä kuullut verhojen takaa sydäntä raastavia ihmiskohtaloita. Kuinka eräskin vanha mies oli saapunut sairaalaan viereeni kuullakseen, että hänen jalkansa oli kuoliossa ja tulisi nyt amputoida. Joten minä ihan kiltisti tyytyväisenä kyllä odotin, että minun vuoroni pikkuleikkaukseen tulee sitten kun tulee.

Minut siirrettiin osastolle ja jäin huoneeseen odottamaan ensimmäistä leikkausaikaani. Kumma kyllä, asia ei alkuun juurikaan jännittänyt. Tämä kun nyt täytyy tehdä niin kuinka huojentavaa, että saan tehdä sen koti-Suomessa huippuammattilaisten valvonnan alla. Mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän vatsa alkoi kipeytyä ja sitä enemmän ajatukset lähtivät viemään minua väärille teille. Sain tehdä paljon töitä mieleni kanssa, etten lähtisi miettimään erilaisia painajaiskenaarioita. Leikkaussali oli niin kiireinen, että paikkani leikkausjonossa muutui monesti. Tarkoitus oli ensiksi leikata jo illalla. Illan aikana kuulin, että pääsisin sittenkin todennäköisesti alkuyöstä. Keskellä yötä huoneessani kävi lääkäri, joka kertoi minun pääsevän joskus yöllä tai viimeistään olisin aamun ensimmäinen. Sain onnekseni kuitenkin nukuttua yön pimeässä sairaalahuoneessa yksin ajatusteni kanssa, mutta heräsin kuudelta aamulla vielä tietämättömänä koska pääsisin leikkaukseen. Tässä vaiheessa olin jo aika heikkona. Olin ollut jo kaksi päivää ilman ruokaa tai juomaa (tipassa kylläkin), jotta nukutusaine varmasti tehoaisi. Tosin pahoinvointi piti huolen siitä, että ei sitä tehnyt mielikään syödä, vaikka olo oli todella voimaton ja huono. Pelko ja jännitys alkoivat hiljalleen puskea päälle. Onneni oli aivan ihana nuori hoitajani, joka rempseän lämpimällä tyylillä kuunteli huoleni ja kertoi tilanteen realiteetit. “Ymmärrän hyvin, että leikkaus pelottaa aina – varsinkin jos tämä on sinun ensimmäinen. Mutta ei hätää, tämä on meille niin rutiinia, että kaikki menee erinomaisesti.” Hän tulisi olemaan yön vapaalla, mutta sanoi palaavansa sitten aamuksi taas pitämään huolen, että pääsen turvallisesti kotia.

Kello oli 7.15 aamulla kun tuo sama ihana hoitaja saapui huoneeseeni ja sanoi, että “Jes, nyt lähdetään leikkaukseen.” Tuolla hetkellä silmäni kostuivat ensi kertaa koko aikana ja välittömästi. Ne kyyneleet eivät tulleet vain jännityksestä, mutta myös helpotuksesta. Kohta pääsisin seuraavaan vaiheeseen: paranemiseen. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani kun hoitajani kärräsi minut leikkaussaliin. Niin kauniisti hän vielä tsemppasi minua tulevaan. Nukutusta sanoin vielä jännittäväni ja hän totesi, että se menee varmasti erinomaisesti. “Et ole saanut syödä niin pitkään aikaan, että nukahdat varmasti alta aikayksikön”.  “Ihan kohta heräät tuolta heräämöstä ja minä tulen hakemaan sinut takaisin tänne osastolle. Mä veikkaan maksimissaan neljää tuntia ja sitten nähdään taas”. Hän luovutti minut leikkaussalin hoitajille. Leikkaussali oli juuri sen näköinen kuin kaikissa sairaalasarjoissakin. Tuo iso valkoinen huone oli täynnä valkoisiin ja vihreisiin hengityssuojiin pukeutuneita myssypäisiä hoitajia, joilla oli lempeät silmät. Vielä pyyhin viimeisiä kyyneleitäni kun odotimme anestesialääkärin saapumista. Katselin yllä olevia suuria leikkausalin lamppuja ja mietin, että joudunkohan laskemaan kymmenestä takaperin? Minkäköhän numeron kohdalla nukahdan? Anestesialääkäri saapui pian, kertoi että laittaa nyt nukutuslääkkeen suoraan tippaani ja se saattaa vähän kirvellä. Eipä ollut toivettakaan mistään laskemisesta, kun se on viimeinen asia minkä muistan. Taju lähti välittömästi tuon lauseen jälkeen ja kirvellä sanan jälkeen oli pelkkää pimeää.

Heräsin heräämöstä. Paikkoja kolotti. Kouluajoilta muistuttava seinäkello näytti kymmentä. Onhan se ohi? Menihän kaikki hyvin? Kauaa en ehtinyt miettimään näitä päässäni kun vieressä ollut heräämön hoitaja kiiruhti viereeni kysymään onko minulla kipuja? Kerroin, että vatsaani sattuu ja kysyin menikö kaikki hyvin? Hän kertoi kaiken menneen hyvin. Leikkaus oli saatu tehtyä tähystysleikkauksena, mikä aina ei ole tilanteesta riippuen mahdollista. Minulla oli vielä kuitenkin sen verran kipuja, että pyysin saada lisää kipulääkettä. Se oli sen verran tujua, että lääkepistos vei minut vielä toviksi puoliuneen. Noin puoli tuntia sen jälkeen aloin virkoamaan. Hoitaja kysyi vointiani ja kysyi haluaisinko juoda. Sain vettä pienellä ruiskulla suun kostukkeeksi, jonka jälkeen sain sen verran sanotuksi, että jos he voisivat soittaa miehelleni kaiken olevan hyvin. Kuuntelin vieressä pöhnäisenä, kun hoitaja soitti miehelleni helpottavat uutiset. Pian olin jo sen verran tajuissani, että minut määrättiin siirrettäväksi takaisin osastolle. Iso hymy lävähti kasvoilleni kun tuo sama ihana hoitajani saapui minua hakemaan vähän ennen kello yhtätoista “Noni, minähän sanoin – neljä tuntia ja mä olen täällä vastassa taas. Aika tarkka – eikös?”

Iltapäivä kului heräillessä ja kuunnellessa Hoitaja Ihanan ohjeita. Mitä voi odottaa seuraavilta päiviltä? Millaiset kivut ovat normaaleja? Miten saan liikkua? Missä tapauksessa pitää soittaa takaisin sairaalaan? Iltaa kohden olin jo niin tolkuissani ja sen verran voimissani, että minun sallittiin lähteä kotiin jos siltä tuntui. Kuuden jälkeen illalla mieheni saapui pienten poikieni kanssa. Elämäni ensimmäinen leikkaus oli takana ja sain lähteä kotiin parantelemaan. Varsin yllättävän lisän heitti elimistö pääsiäisen loppuun, mutta valtavan kiitoksen vallassa tämä episodi saatiin päätökseen. Mikä onni oli, että olin Suomessa tapahtumahetkellä! Miten erinomaisesti meillä on terveydenhoitopalvelut järejstettykin Suomessa! Miten äärimmäisen osaavat terveyden ammattilaiset meillä onkaan! Miten etuoikeutettu olen, että saan olla suomalainen! Niin valtavan kiitollinen olin myös tuolle Hoitaja Ihanalle, joka teki leikkauskokemuksestani niin hyvän, kuin mahdollista. Miten hän kuunteli huoliani yhtään väheksymättä. Kevensi tunnelmaa rempseällä huumorilla. Huojensi pelkoa tuntevalla ammattitaidollaan ja sai oloni hyväksi lämpimällä läsnäolollaan. Todellinen ammattilainen, jota arvostan sanoinkuvailemattoman paljon. Miten voinkaan koskaan tarpeeksi kiittä häntä, osaavaa ensimmäisen diagnoosin tehnyttä naislääkäriä, minua päivystyksessä hoitaneita hoitajia, tulehduksen todennutta ultraavaa lääkäriä, anestesialääkäriä, leikkaussalinhoitajia, leikkauksen tehnyttä lääkäriä, heräämön hoitajia ja niitä monia monia muita, ketkä saivat minut kuntoon reilussa päivässä, kun oma kroppani minut petti. Sain taas kokea vieraan ihmisen hyvyyden hädän hetkellä. Kiitos heidän saan jatkaa entistä eheämpänä ja parantuminen on lähtenyt käyntiin vauhdikkaasti.

Valtava kiitos myös teille sadoista sadoista viesteistä, mitä sain sairaalassa olessani. Ne antoivat hurjasti voimia ja vertaistukea. Teidän avullanne pystyin pitämään mieleni kurissa ja positiivisena sairaalassa vietettyjen pitkien tuntien aikana. Kiitos huolenpidosta ja myötäelämisestä – ette tiedäkään miten se auttoi <3