Päätätkö sinä elämästäsi?

Istuin hiljattain lounaalla läheisen ystäväni kanssa. Pohdimme omaa varhaisaikuisuutta ja sen monia epävarmoja hetkiä. Mitä haluan elämältäni? Missä haluan asua? Minne haluan opiskelemaan? Mitä haluan olla “isona”? Lukion jälkeen jopa 30% päätyy pitämään välivuoden, mikä voi toisaalta olla voimaannuttava ja suuntaa selkeyttävä kokemus, mutta samalla siinä piilee myös vaaransa. Tuohon ajanjaksoon sisältyy paljon suuria päätöksiä, mikä saattaa tuntua monelle nuorelle valtavalta painolastilta. Nuo päätökset ja niiden punnitseminen sisältävät paljon paineita. Pitäisi pärjätä ylioppilaskirjoituksissa. Pitäisi hiljalleen ottaa askelta itsenäiseen elämään muuttamalla omilleen. Pitäisi olla työ millä varmistaa toimeentulo. Pitäisi tietää mitä haluaa elämällään. Paljon suuria päätöksiä ja askelia, joista voi muodostua hyvinkin ahdistavia tuntemuksia varsinkin jos itse ei ole vielä ihan varma siitä mitä haluaa ja muilla ympärillä tuntuu olevan selvät sävelet. Moni saattaa tuossa vaiheessa tietämättään tai jopa tiedostaenkin myötäillä jonkun toisen tavoitteita. Kuten vaikkapa päätyä opiskelupaikkaan minkä vanhemmat kokevat hyväksi tai valita koulu minne paras ystäväkin menee. Kunpa joku olisi silloin sanonut, että ei hätää, mikään päätös ei välttämättä ole lopullinen. Elämä on täynnä vaiheita ja suuntaa saa muuttaa jos siltä tuntuu.

Olen 33-vuotias ja täytän ensi viikolla 34. Olen ollut onnekas, että meille on siunattu kolme lasta ja saan samalla tehdä työtä mistä nautin. Minulle tärkeintä tässä elämänvaiheessa on tehdä työtä perheeni ehdoilla ja sen blogi / some työnä on mahdollistanut. Mutta oliko 18-vuotiaan Hannan haave ylioppilaskirjoitusten aikaan päätyä someammattilaiseksi? Ei lähellekään. Tuohon aikaan ei ollut edes vielä facebookia. Minä haaveilin pääsystä oikeustieteelliseen, mutta näin jälkikäteen mietittynä pohdin oliko se lopulta todella minun toiveeni? Olen aina pitänyt hyvää koulutusta tärkeänä. Koin tuolloin, että ainut vaihtoehtoni lukion jälkeen oli jatkaa opiskeluita yliopistossa. En tiedä oliko oma tuolloin ajattelemani urapolku muotoutunut omasta halusta, vai omien vanhempien ja yhteiskunnan arvoista. Molemmat vanhempani olivat kauppiksen käyneitä ja sen tien koin itselleni turvalliseksi, vaikkakin eri tiedekunnassa. Olen sisimmiltäni hyvin oikeudenjanoinen persoona, joka kyllä sanoo ääneen jos kokee, että jotakuta ei kohdella oikeudenmukaisesti. Tietynlainen palo oikeustieteitä kohtaan minussa palaa edelleen. Mutta nuori Hanna oli tuolloin vielä hyvin mustavalkoinen, enkä tiedä minkälainen persoona olisin tänäpäivänä, jos olisin todella puskenut tieni oikikseen. Onneni oli vanhempieni aina takoma usko siihen, että voin tehdä mitä vaan jos todella uskon itseeni ja olen valmis tekemään sen eteen töitä. Muistan erityisesti vanhempieni toistaneen, että heidän suurin toiveensa on, että me tyttäret olemme onnellisia. Yhdeksäntoistavuotias Hanna sitten todella repäisikin kun ilmoitti muuttavansa rakkauden persässä Hollantiin ja aloittavansa kansainvälisen kaupan opinnot siellä.

hat KN Collection
shirt ANINE BING
skirt ANINE BING
bag PRADA
shoes DIOR

Ikäpolvemme elää aika etuoikeutettua aikaa. Asiat ovat sen verran hyvin, että voimme miettiä asioita siitä näkökulmasta miten pääsisimme parhaiten toteuttamaan itseämme. Missä ovat parhaat puoleni ja minkä työn tekemisessä kokisin eniten merkityksellisyyttä? Toisin on ollut esimerkiksi isovanhempiemme aikana, sotien koettelemassa Suomessa. Elän sellaista elämänvaihetta, että nämä vanhat kysymyset aikuisuuden kynnykseltä tuntuvat nostavan taas päätään. Moni äitiysvapaalla oleva ystäväni on palannut miettimään näitä kysymyksiä viimeisten vuosien aikana. Teenkö todella sitä mitä haluan? Olenko onnellinen? Mitä haluan olla “isona”? Onko se tätä? Moni ystäväni on tehnyt isojakin uramuutoksia. On perustettu uusia firmoja, siirrytty opiskelemaan lisää tai vaihdettu täysin alaa. Olemme yli vuosikymmenen viisaampia ja tunnemme itsemme entistä paremmin. Itsekin olen pysähtynyt pohtimaan mitä todella haluan tulevaisuudessa tehdä. Hetken jopa leikittelin ajatuksella, että mitäpä jos sittekin vielä lukisin oikikseen? Tätä nykyä tunnen itseni jo sen verran hyvin, että tiedän, ettei se tekisi minua onnelliseksi, vaikka se varmasti tyydyttäisi joitain vanhoja ambitioitani. Olen oppinut, että elämässä ei ole koskaan valmis. Koskaan ei tarvitse tietää mitä haluaa olla lopun elämää. Aina on mahdollisuus pysähtyä ja punnita tätä hetkeä. Elämä on täynnä vaiheita. Teenkö mitä haluan? Olenko menossa siihen suuntaan mitä haluan? Olenko onnellinen? Kun 19-vuotiaana muutin toiseen maahan ja aloitin ihan toiset opinnot mitä olin läpi nuoruuteni puhunut, oli se monelle perheessäni varmasti melkoinen shokki. Mutta näin 15 vuotta myöhemmin voin ilokseni todeta, että se oli hyvä päätös. Se tärkein vanhempieni toive on edelleen läsnä: olen hyvin onnellinen ja olen juuri siellä missä nyt haluankin. Sama mies on edelleen rinnalla, meillä on ihana perhe ja koti sekä molemmat teemme mielekästä työtä. Voiko sen enempää juuri edes toivoa? Myös seuraavat haaveet ja tavoitteet työn suhteen alkavat hiljalleen muodostua. Se elämässä onkin ihanaa – koskaan ei tarvitse olla valmis. Pitää uskaltaa luottaa itseensä ja rohkeasti tavoitella sen hetkisiä unelmiaan. Koska ei onnellisuus ole tavoite. Onnellisuus on sivutuote, joka hiipii vierelle kun on rehellinen itselleen ja uskaltaa pysähtyä kuuntelemaan sisintään.

Kuvat minusta: Kaisa Turunen