Yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä
17.4.2019Makasin kylmällä valkoisella laattalattialla kyljelläni Benin sileää ja kiiltävää turkkia silittäen. Huoneessa oli hyvin hiljaista. Toiselta puoleltakin tuota kolkkoa eläinsairaalan toimenpidehuonetta saattoi kuulla kuiskutteluni hänen korvaansa – vaikka kyyneleet osan nielivätkin. Sydämestäni puristi niin, että fyysisesti sattui. Vaikka kyyneleiden virta oli loputon, vierivät ne alas poskillani kummallisen rauhan vallitessa. “Rakastan sinua niin paljon. Olet niin uskomattoman hyvä poika. Tulemme ikävöimään sinua niin paljon. Ei ole mitään hätää. Me olemme tässä.” Näiden sanojen saattelemana tunsin kun äärimmäisen rakas Ben-koiramme veti viimeisen hengenvetonsa ja huoneeseen laskeutui hiljaisuus, joka rikkoi sydämeni hetkeksi. Nyyhkytyksestä ei tullut loppua ja hänen kaulapantansa kädessäni eläinsairaalan parkkipaikalla itku nousi huippuunsa. Rakas oli yht’äkkiä poissa.
Toissapäivänä hieman ennen nukkumaan menoa selailin televisiota. AVA-kanavalta tuli Keeping up with the Kardashiansin jakso, missä Khloé ja muu perhe joutuu lopettamaan koko perhelle rakkaan Gabbana-koiransa sydämestä löytyneen kasvaimen takia. Koira on vanha ja tilannetta on jo tovin osattu pelätä, mutta suru on syvä. Ja mitä teen minä? Ryhdyn aivan holtittomaan itkuun. Jakso tuo yllättäen kaikki nuo muistot tuolta eläinlääkärin lattialta sekä hetket jotka meidät siihen toi. Tajuan, että tasan kuukauden päästä tulee kuluneeksi viisi vuotta tuosta hetkestä kun jouduimme sanomaan hyvästit Benillemme.
Yksi syy miksi Benin lähtö oli meille niin musertava oli kun se tuli niin totaalisena shokkina. Hän oli vasta täyttämässä 10-vuotta ja hän oli aina ollut hyvin terve koira. Ainut mikä häntä oli muutama vuosi sitten alkanut vaivata oli osteoporoosi, mutta sekään ei vaivannut kun hän sai ruokavalion tueksi arthryl-jauheen. Yhtenä päivänä lenkillä huomasin Benin selkeästi ontuvat toista etujalkaansa. Kotiin tultuani varasin heti ajan omalta eläinlääkäriasemalta. Epäilin osteoporoosin pahentuneen, joten varasin ajan tutulta koirien ortpodeiltä, joka oli paikalla vain joka toinen torstai. Täten aikamme meni puolentoista viikon päähän. Kun seuraavana päivänä jalka oli huomattavasti taas kipeämpi, päätin etten odottele vaan vien hänet samoin tein saamaan apua Viikin eläinsairaalaan, missä oli ortopedi paikalla joka päivä.
Ben jäi Viikkiin kuvauksiin, mitä varten hänet tuli nukuttaa. He sanoivat, että iltapäivällä voin tulla sitten hakemaan hänet ja kuulemaan tulokset. Oletin, että osteoporoosi on vain vanhenevalla koiralla pahentunut, mutta lääkkeiden määrä tulisi nyt tarkistaa. En ikimaailmassa kuvitellut, että en hae Beniäni enää koskaan kotiin ja tämä jäisi viimeiseksi matkaksemme.
Olin kotona yksin esikoisemme kanssa ja seitsemännellä kuulla raskaana toista pojastamme. Mieheni oli vielä omissa treeneissään. Puhlimeni soi ja oletin tunnistamattoman numeron olevan Viikistä, mistä kerrottaisiin että Ben on hereillä ja hänet voi tulla hakemaan. Vastasin iloisesti, mutta ääni oli vakava. Seurasi pitkä selitys siitä mitä röntgenissä oli näkynyt. Huomasin lääkärin vakavuudesta että nyt kaikki ei ollut hyvin. Pelkäsin jo niin, että minun oli vaikea ymmärtää mitä lääkäri yritti minulle Benin vaivasta selittää. Muistan sanoneeni “Minä en nyt ymmärrä? Mitä meidän tulee tehdä, että saamme Benin kuntoon? Kerro vain mitä meidän tulee tehdä ja me teemme sen.” Vastaus oli “Suosittelemme välitöntä eutanasiaa.” Sanat osuivat minuun hyökyaallon lailla. En osannut odottaa sitä lainkaan. Jättimäinen tunneaalto musersi minut alleen. Sen jälkeen lääkäri tuskin sai puhelimessa minusta mitään enää selvää.
Benillä oli agressiivinen luusyöpä etujalan ranteessa. Vaihtoehdoksi annettiin jalan amputointi. Noin suuren koiran kohdalla eläinlääkäri totesi, että hän ei sitä suosittele. Lisäksi luusyöpä oli niin agressiivista lajia, että hän piti todennäköisenä, että se vielä leviäisi. Ranteesta kauhean kaukana ei ole keuhkot, missä saattaisi olla jo mikropesäkkeitä. Tällöin saattaisimme olla saman edessä vain kuukauden päästä jalan amputoimisesta. Meidän oli tehtävä päätös. Mitä tehdä?
Tämä oli yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä. En ollut mitenkään odottanut tällaista Benin kohdalle. Nopeasti ja totaalisen shokin alla oli päätettävä mikä olisi parasta Benille. Itsekkäästi sitä olisi halunnut pitää tuosta meidän nallekarhusta kiinni ja tehdä kaikki voitava. Mutta totesin mieheni kanssa, että pitkittäisimme todennäköisesti väistämätöntä. Tällöin saattaisimme tehdä meidän rakkaalle todella kivuliaaksi sen ajan, mikä hänellä oli enää jäljellä. Omasta koirasta luopuminen on äärimmäisen vaikea ja raastava hetki. Kuinka sitä voi tietää mitä tehdä siinä hetkessä kun tunteet ja järki ovat vahvasti vastakkain aseteltuna? Kaiken surun keskellä päätimme kuunnella asiantuntijoita, eli eläinlääkäriä. Koimme, että se oli oikea ja armollisin tapa. Vielä samana päivänä makasimme tuolla sairaalan lattialla Benin kanssa yhdesäs muistellen menneitä vuosia ja hetkiä, kun paijasimme hänet sillan toiselle puolen.
Jos tulisin joskus sairaaksi,
väsyneeksi ja heikoksi,
jos kipu untani häiritsisi,
tee se silloin, ystäväni.
Älä anna surunkaan estää,
yritä minun vuokseni kestää
ystävyytemme raskain koetus,
jäähän meille rakkaus, luottamus,
joka kesti monta yhteistä vuotta.
Miksi pelkäämme tulevaa suotta?
Kärsimystä et minulle halua,
autathan pääsemään tuskasta.
Ymmärrän syvän surusi,
tuntuu lopulliselta lähtöni.
Älä silti ole lohduton,
menen sinne, missä hyvä on.
Pysythän luonani, vieressäin,
loppuun asti lähelläin.
Se teko on oikean ystävän,
rakastavan ja ymmärtävän.
Eve Kuismin (suomennos)
Pyörittelin paljon mielessäni teimmekö oikean päätöksen tuona hyvin vaikeana hetkenä, missä tunteet löivät ristiaallokossa. Mutta hyvin pian sen syvän ja pohjattomaltakin tuntuvan surun keskellä ymmärsin, että toimimme Benin parhaaksi. Se oli yksi elämäni vaikeimpia päätöksiä, mutta samalla myös yksi parhaista. Sain asiaan valtavasti tukea myös teiltä. Jäähyväispostaukseen Benille kirjoititte monia satoja lohduttavia ja myötäeläviä viestejä. Erityisesti minua auttoivat jakamanne osuvat runot sekä kokemuksenne. Teistä muutama muukin oli kohdannut luusyövän koiransa kanssa ja pahimmassa tapauksessa muuten lempeä koira oli muuttunut arvaamattomaksi ja ilkeäksi taudin ottaessa kuitenkin lopulta vallan. Meille jäi ikuisiksi ajoiksi muisto aina niin lempeästä nallekarhu Benistä sekä tieto siitä, ettei hän joutunut pitkään kärsimään. Se aika mikä hän kanssamme oli, oli hyvin onnellista ja hyvää aikaa ja Ben tiesi, miten rakastettu ja arvostettu perheenjäsen hän oli.
Tämän kirjoituksen myötä haluan antaa voimaa teille, ketkä tulette vielä joskus tällaisen päätöksen edessä seisomaan. Toinen asia mihin haluan kaikkia koiranomistajia kannustaa on pysymään eläinkumppaninne rinnalla loppuun asti. Olkaa vierellä viimeiseen hengenvetoon asti, vaikka se vaikeaa sillä hetkellä onkin. Tieto siitä, että he lähtivät rauhassa rinnallasi auttaa kestämään surua loppuelämän. Heidän on hyvä ja turvallinen olo silloin juosta sateenkaarisillan toiselle puolen, kun on se maailman rakkain ihminen vieressä antamassa viimeisen kerran luvan siirtyä kohti seuraavaa <3