Korostuneet valot ja varjot
27.4.2020Tänään tulee kuluneeksi seitsemän viikkoa siitä, kun päätimme jäädä kotiin koronan kosketettua meille läheistä perhettä. Lapsemme ovat samassa päiväkodissakin, joten halusimme olla varmoja ja pysyä kotona, ettemme me ainakaan tartutettaisi muita, jos olisimme sen saaneet. Tuon jälkeen ollaan eletty hyvin eristettyä elämää. Kauppareissut on suunniteltu tarkkaan eikä olla käyty lasten kanssa muualla kuin lähimetsässä ja pyöräilyretkillä lähialueella. Vaikka elämä on ollut hyvin tasaista, tunteet eivät ole sitä myötäilleet. Nämä viikot ovat tuntuneet vuoristoradalta. Useimmiten sitä iloitsee suuresti, että saadaan olla niin paljon keskenämme kotona perheenä ilman perusarjen tuomia kiireitä. Sitten välillä taas iskee ahdistus epätietoisuudesta ja tulevan epävarmuudesta. Valehtelisin jos sanoisin, ettei ala tehdä jo tiukkaa päänupin sisällä.
Tämä aika on kirkastanut valoja ja synkentänyt varjoja. Monien elämäntilanteet ovat korostuneet. Lapsiperheillä on kiireisempää kuin koskaan (jos vanhemmat ovat niin onnekkaita, että on vielä töitä) kun taas yksinäiset ovat yksinäisempiä kuin koskaan ennen. Vaikka meidän lapset ovat tuntuneen nauttivan tästä ajasta täysin rinnoin, on koti-Suomessamme myös paljon lapsia, joille tilanne on täysin päinvastainen. Korona on lisännyt valojen ja varjojen kontrastia suuresti ja se pistää sydämessä. Tällaiset kriisitilanteet syventävät kuiluja. Ne keillä oli vaikeaa jo ennen, on nyt vieläkin vaikeampaa. He keillä on “mennyt hyvin”, näyttää nyt ehkä ulkopuolisin silmin menevän erityisen hyvin.
Vaikka ajoittain ahdistaa, pelottaa ja väsyttää, olen pääsääntöisesti vain äärimmäisen kiitollinen. Kiitollinen siitä, että minulla on perheeni kenen kanssa tämä jakaa. Kiitollinen siitä, että ehdittiin muuttaa juuri ennen tätä kaikkea omakotitaloon keskustasta – arjen pyörittäminen on meidän kokoonpanolla tässä tilanteessa täällä moninkertaisesti helpompaa. Kiitollinen siitä, että olemme pysyneet terveinä. Kiitollinen siitä, että tautiin sairastuneet ystävämme ovat parantuneet. Kiitollinen siitä, että Suomessa on riittävän nopeasti asetettu rajoitteita ja sillä tavoin olemme saaneet taudin pysymään sen verran aisoissa, että terveydenhuoltomme kantokyky on kestänyt.
Meillä arki otti askeleen kohti normalisoitumista, sillä miehelläni starttasi kuukauden mittaisen vuosiloman jälkeen taas työt HJKn treeneissä Bolt areenalla. He tosin treenaavat vielä pienryhmissä. Tämä toki tekee omasta arjestani hieman haastavempaa kun kotona on tietty edelleen kaikki kolme poikaamme. Suurena apuna on ollut myös äitini, joka Facetimen kautta auttaa esikoistamme koulutehtävissä samalla, kun minä yritän purkaa kahden nuorimman energiatasoja jotenkin järkevästi. Viime viikkoina suuresti on ottanut sydämestä myös se, kun erityisesti keskimmäinen on itkenyt sitä, kun on niin ikävä kavereita. Eihän hän ole nähnyt ketään nyt kohta seitsemään viikkoon. Luin eilen aamulla Ilta-Sanomien artikkelin “Koronan kovin hinta”. Se nosti jälleen poikkeuksellisen huonon olon koronan sivuvaikutuksista.
Olemme olleet hyvin tiukkoja oman eristäytymisen kanssa, mutta nyt on rehellisyyden nimessä todettava, että on alkanut tehdä tiukkaa. On valtava ikävä ystäviä ja perhettä. Facetime on mahtava, mutta kyllä siinä kasvokkain olemisessa ja toisen haalaamisessa vaan on oma voimansa. Varmasti monella on nyt samanlainen tunne. Miten kauan tätä voi vielä jatkua? Meillä onneksi suuren valonpilkahduksen tässä arjessa nyt tuo se, että mieheni joutuu työssään nyt näkemään toista HJKn valmentajaa, joka on myös mieheni lähimpiä ystäviä. Hänen vaimonsa taas on yksi minun pitkäaikaisimpia ja lähimpiä ystäviä. Tämän työkontaktin myötä päätimme uskaltaa laajentaa omaa pientä piiriä ja nähdä perheidemme kesken. Heillä on myös samanikäisiä lapsia, joten ympyrämme avaaminen heidän kesken on ihan valtavan iso asia meidän molempien perheille, sillä he ovat olleet nämä kuluneet viikot yhtä tarkkoja kaiken kanssa. Erityisen paljon lämmittää ajatus, että lapset saavat leikkikaverit. Korostan, että vallitseva tilanne on yhä vakava. En kannusta missään nimessä kokoontumaan ja näkemään muita miten sattuu. Mutta jotta tätä eristäytymistä kestäisi paremmin hieman pidempään, voisi yrittää miettiä järkeviä ja hallittuja oman ympyrän pientä laajennusta. Niin, että pysytään edelleen siinä max.10 ihmisen näkemisen rajassa.
Miltä teistä tuntuu tällä hetkellä? Mikä on ollut kaikista vaikeinta? Miten te olette helpottaneet omaa fiilistä näinä viikkoina?