Kesän ilot ja harmit
12.8.2021Ihanaa palata jälleen arjen pariin! Olen ottanut ihan tarkoituksella lomaa blogista, mutta kuten olette huomanneet niin Instasta en ole malttanut pysyä poissa. Onhan se myös työ, mutta samalla tykkään olla Instassa ja vaihtaa teidän kanssa ajatuksia arjen pienemmistä kuin suuremmistakin asioista. Ymmärrän, että monelle Instagram voi tuntua kuormittavalle, mutta itselläni on hyvin kevyt suhtautuminen tähän suosittuun kuvasovellukseen. Minä inspiroidun, fiilistelen ja iloitsen siellä näkemistäni ja kokemistani asioista. Ihmiset jakavat niin erilaisia asioita ja itse saa päättää juuri mitä jakaa ja ketä/mitä seuraa. Ihana vapaus valita! Minäkin seuraan hyvin erilaisia tilejä ja syitä seuraamiselle on monia. Joidenkin perhe-elämää on ilahduttava seurata, toisella on upea pukeutumistyyli, kolmannella on avartavan rakentavaa ja hyvää yhteiskunnallista keskustelua ja neljännellä inspiroivaa kodin sisustamista sekä DIY-projekteja. Insta on täynnä mahdollisuuksia.
Kuten instastani on saattanut huomata, meidän perhe on viettänyt kutakuinkin koko kesäloman vaan omalla takapihalla mikä on ollut ihanaa. Olen nauttinut suuresti oman pihan laittamisesta ja olen saanut teiltä valtavasti hyviä vinkkejä ja ideoita eri projekteihini – jotka eivät mieheni suureksi iloksi koskaan lopu. :D
Mutta vaikka Instassa paljon jaankin niin paljon asioita jää myös sieltä pois. Joskus siksi koska on elänyt hetkessä kännykän jäädessä ihanasti hurmoksessa pois kätösistä ja joskus taas kaikkea ei vaan jaksa sillä hetkellä jakaa suuremmalle määrälle ihmisiä. Yksi kesäni harmillisimpia hetkiä oli viimeiseksi mainitun lainen. En päässyt osallistumaan siskon tyttären ristiäisiin tuossa muutama viikko takaperin kun altistuin koronavirukselle ja jouduin sen vuoksi karanteeniin. Halasin hyvää ystävää isossa tilassa maski päällä ja oltiin samassa tilassa vaan n.10 minuutin ajan. Hänellä myöhemmin ilmeni lieviä oireita ja meni testiin, joka tuli reilun vuorokauden jälkeen positiiivisena. Koska meillä oli ollut fyysinen kontakti eli halaus, oli minunkin asetuttava karanteeniin vaikka meillä molemmilla oli ekat rokotukset, maskit päällä ja olimme isossa avarassa tilassa vähemmän aikaa kuin se 15 minuuttia, joka on ollut jonkinlainen rajapyykki. Jatkotartuntaa en perheen helpotukseksi saanut, mutta karanteeni tarkoitti etten voinut osallistua siskon tytön ristiäisiin. Ne oli vielä tarkoitus järjestää meillä, joten siinä tuli siskon perheellä kiire järjestää ne pienellä varoitusajalla isäni luona. En voi sanoin kuvaillakaan miten paljon minua harmitti. Jotenkin siihen kohtaan hetkeksi kulminoitui oma koronaväsymys. Koska tämä p*sk* loppuu vai loppuuko koskaan? Oman harmitukseni kynnyksellä tiedostin samalla sen, että oma harmitus on suuremmassa mittakaavassa niin vähäistä. Puhutaan kuitenkin taudista jolle moni on menettänyt perheenjäseniään ja minä suren sitä etten pääse iloiseen perhejuhlaan. Siinä kohtaa harmitti vaan omakohtaisesti niin paljon, etten viitsinyt siitä valitella isommalle porukalle. Kaikilla kun on varmasti ollut vastaavia erilaisia harmittavia tilanteita läpi tämän korona-ajan, joten purkasin harmitustani lähinnä vain ystäville ja perheelle pienessä piirissä. Olen yrittänyt tässä viikkojen saatossa miettiä miksi se oma harmitus oli niin painavaa. Ehkä siksi, että minua harmitti jo silloin niin paljon kun sisko synnytti Sveitsissä eikä koronan vuoksi ollut juuri mahdollista lähteä sinne avuksi, tueksi tai seuraksi tässä hänelle isossa maailman mullistavassa hetkessä. Nyt tuntui, että joutui taas menettämään yhden tärkeän hetken siskon tytön ja hänen perheensä elämässä. Mutta päivien myötä hiipi kiitollisuus siitä, että iloksemme siskoni perhe muutti Suomeen nyt kahdeksi vuodeksi ja saamme nähdä tätä pikkuneitiä arjessa muuten joka päivä jos siltä tuntuu <3 Tämä meni nyt näin, mutta isossa kuvassa meillä on kuitenkin niin ihanasti kun asumme kaikki (ainakin hetken) pitkästä aikaa samassa maassa.
Tällä viikolla havahduin myös johonkin josta tunnen suurta iloa ja kiitollisuutta. Muutimme Kauniaisiin kutakuinkin juuri silloin kun korona alkoi. Tästä syystä emme ole tämän kuluneen 1,5 vuoden ajan juuri nähneet saati tutustuneet kehenkään poikien tarha- ja koulukavereiden perheisiin kun kaikki yhteiset tapahtumat ovat olleet peruttu. Onnekseni muutimme kuitenkin paikkaan joka on minun vanha kotikuntani ja tunsimme täältä entuudestaan ihmisiä – siitä on ollut suuri ilo ja apu. Hiljaa hiipien puolentoistavuoden ajan ollaan tultu siihen hetkeen, että alamme tuntea lähialueen muut asukkaat ja perheet. Tänään viedessäni kuopusta päiväkotiin huomasin pysähtyneeni lyhyellä matkalla seitsemän kertaa vaihtamaan nopeat aamun kuulumiset tuttujen perheiden kanssa jotka olivat samoissa puuhissa. Rakastin vanhalla asuinalueellamme Punavuoressa sitä, kuinka aina tuli tuttuja vastaan jossain käydessä. Miten ihanaa onkaan asua taas yhteisössä missä toinen ihminen nähdään, kohdataan, toiselle hymyillään ja vaihdetaan ainakin se muutama ystävällinen sana. Meille tähän yhteisöitymiseen merkittävän edesauttaja on ollut poikien jalkapalloharrastus. Sitä kautta on hissukseen kuukausien saatossa oppinut tuntemaan alueen perheitä ja yhteisöityminen on tapahtunut korona-ajasta huolimatta hiljalleen kenttien laidalla. Oli mahtava havahtua myös eilen koulun pihalla siihen kuinka paljon pojallamme on ennestään tuttuja kavereita aloittamassa koulun ja miten paljon ihania tuttuja perheitä siinä oli uuden äärellä ympärillä. Ensimmäisen vuoden luokat jaettiin koulun pihalla ja kaikilla luokilla olisi ollut tuttuja kavereita. Jalkapallosta saan olla kiitollinen ja tässä yksi asia lisää. Urheilu yhdistää ja harrastusten kautta saa niin paljon enemmän kuin uusia taitoja – sieltä löytyy yleensä myös ne parhaat ystävät.