Asukuviin kyllästynyt tummassa kukkakuosissa

biker BALENCIAGA
floral top GINA TRICOT / saatu
floral pants GINA TRICOT / saatu
shoes AF KLINGBERG

baby’s outfit GUGGUU / saatu

Minä olen jo pitkään ollut tympääntynyt omien asukuvien ottamiseen. Rakastan edelleen pukeutua ja minusta on ihanaa pukea koko perhe huolitellusti, mutta asukuvissa itse yksin pönöttäminen on tuntunut jo hyvän tovin epämiellyttävältä. Miksi? Koska se ei vastaa realiteettiani millään tapaa. Minä en koskaan vain istuskele ja katsele hiljaa tulevaisuuteen. Minulla on aina vähintään yksi lapsi minussa kiinni, toinen juoksee karkuun ja kolmas huutaa välipalaa. Harvemmin koskaan edes liikun missään ilman lapsiani. Koko ajan on meteliä ja vilskettä. Sitä arkeni on. Paljon kaikkea muuta kuin hiljaisuutta ja seesteisiä blogikuvia. Asukuvat ovat olleet kuitenkin pitkään blogini pidetyintä sisältöä ja itsekin tykkään katsoa vastaavia kuvia eri somekanavista. Pukeutuminen on kivaa ja siihen on viihdyttävää hakea inspiraatiota. Mutta jotenkin en vain itse tykkää asukuvissa perinteisellä tavalla patsastella. Olen kuitenkin miettinyt, että tämä on tämänhetkinen työni ja asukuvat ovat hyvää ja omaan hektiseen arkeen mahtuvaa sisältöä. Niiden työstämiseen on kehittynyt oma tehokas työprosessi, jonka avulla pystyn ylläpitämään omaa vauhdikasta arkea ja tehdä töitä samanaikaisesti. Työ ja arki ovat kaksi eri asiaa ja lukijani varmasti ymmärtävät tämän eron. Mutta silti minusta on vaivaannuttavaa olla yksin asukuvissa. Paljon mielummin kuvaan muita. Viihdyn erinomaisesti kameran takana, mutta en ole mallityyppi yhtään. Ainut luontainen tyylini on katsoa kameraan ja hymyillä. Muu tuntuu minulle epäaidolta. Mutta kun lisään poikani mukaan asukuviin, saavat kuvat taas ihan toisenlaista sisältöä. Niihin tulee lämpöä ja todentuntua. Haluaisin kuvata paljon enemmän lasteni kanssa, mutta jokainen pienten kanssa koskaan kuvannut tietää, että näin kuvien ottamisessa menee moninkertaisesti pidempään. He kun ovat vielä pieniä ja aika menee pääsääntöisesti päättömänä ympäri juoksemiseen. Työn kannalta tämä tarkoittaa sitä, että saan samassa ajassa kolmet asukuvat enemmän ilman lapsia, kuin lasten kanssa. Joten täällä hetkellä täällä painitaan kovasti tämän tasapainon kanssa. Miten tuottaa tyylikästä mutta samalla myös mielekästä sisältöä blogiini. Lisähaasteen tuo sekin, etten näytä selkeitä edestäpäin otettuja kasvokuvia lapsistani, mikä karsii hurjan määrän mahtavia kuvia. Sekin on aihe, joka ansaitsisi ihan oman postauksensa. Kuinka jatkuvasti saa etsiä niitä omia yksityisyyden rajoja. Tasaisin väliajoin pitää pysähtyä pohtimaan, onko tämä nyt toimivin/paras tapa tässä hetkessä tai voisinko tehdä jotain toisin. Blogi kun on työ, mutta samalla sen pitäisi olla heijastus omasta arjesta. Tasapainoa joutuu joskus hakemaan pidemmänkin aikaa. Toivottavasti löytäisin omani pian.

Kuvat Kira Kosonen