Saako pelätä?

Ajoimme mieheni ja kahden poikamme kanssa alas henkeäsalpaavan kaunista Pacific Highway ykköstä. Iloitsimme, että olimme päättäneet lähteä ajamaan läpi tämän legendaarisen maantien. Ehdottomasti yksiä upeimpia kokemuksiamme. Vasemmalla komeili Kalifornian auringossa kylpevät vuoret ja oikealla Tyynimeri kimalsi kirkkaan sinisenä. Delfiinejäkin nähtiin leikkivän aalloissa Bixby Bridgeä lähellä olevalta näköalapaikalta. Kiemurtelevilla vuoristoteillä kenttää oli heikosti. Puhelimella ei pystynyt soittamaan ja viestit löysivät satunnaisesti perille. Auringonlaskun lähestyessä sain perheeni Whatsapp-ryhmään viestin isältäni, mikä salpasi hengitykseni: “Pariisissa on ammuskeltu. Olen puhunut tätinne kanssa. Kaikki heistä ovat turvassa – joten heistä ei hätää.” Yritin vastata viestiin, mutta olemattoman kentän takia se ei onnistunut. En päässyt lukemaan uutisiakaan, joten en tiennyt tämän ampumisvälikohtauksen mittakaavaa. Kun tuntien päästä pääsimme vihdoin levähdyspaikallemme ja wifin piiriin, valkeni Pariisin kauheuden suuruus. Facebook-sivuni oli täynnä merkintöjä turvassa olevista sukulaisista ja ystävistä, joista muutamia vielä odotettiin turvaan merkittäväksi. Olimme hyvin onnekkaita. Serkkuni, tätini, setäni sekä ystäväni olivat lopulta kaikki turvassa. Valtavaksi suruksi näin ei kaikilla käynyt. Muutamaa serkkujeni ystävää ei koskaan merkitty turvassa olevaksi.

Ennen viime viikon matkaa en ole käynyt Pariisissa tuon marraskuisen terroriteon jälkeen. Valehtelisin jos sanoisin, että nuo tapahtumat eivät muuttaneet minussa jotakin. Elämme maailmassa, missä vastaavat hyökkäykset ovat kaikessa hirveydessään yleisiä. Toki jokainen terrorireko riipaisee syvältä, mutta omakohtaisesti Pariisin tapahtumat ovat olleet yksiä minua eniten koskettaineita. Se tuli lähelle. Tämä siksi, että Pariisi on minulle hyvin tuttu. Siellä asuu paljon läheisiä sukulaisiani ja monia ystäviäni. Olen pienestä tytöstä lähtien käynyt kaupungissa vähintään kerran vuodessa tapaamassa rakkaita serkkujani. Tuon illan jälkeen tuntemukseni Pariisista ja julkisilla paikoilla liikkumisesta muuttui.

Sanotaan, että terrorille ei saa antaa sijaa ja ruveta pelkäämään. Allekirjoitan sen toki, mutta silti en pysty sanoa, etten asiaa miettisi ja olisin täysin peloton. Kävimme nyt viimeviikkoisella Pariisin-matkallamme monella eri nähtävyydellä kuvaamassa. Hämärtyvänä perjantai-iltana ihailimme ikonista Eiffel-tornia Trocaderon näköalatasanteella. Ilta oli kaunis ja aukio kuhisi turisteja, jotka kuvasivat hymyissä suin maailmankuulua nähtävyyttä. Iloisen illan seassa näkyi kuitenkin maailmamme suru. Aukion poikki kulki tasaisin väliajoin suuri joukko raskaasti aseistettuja militäärejä. He marssivat paikalle niin näyttävästi, ettei heidän läsnäoloaan voinut olla huomaamatta. Silti elämä ympärillä jatkui ihan täysin normaalina. Huomasin siinä hetkessä taas miettiväni, että missä kaikkialla oli mahdolliset pakotiet. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta kun huomaan näin miettiväni. Viimeksi joulutorilla lasteni kanssa ollessa mietin hetken, että minne saisin lapset suojaan jos torille kaahaisi rekka. En tiedä häpeänkö sitä että välillä mietin näin, vai onko se vain järkevää muistaa maailman realiteetit? Muutaman sekunnin silmäilin pakoreittejä ympärilläni ja jatkoin taas Eiffelin ihailua. Minusta on ihan normaalia pelätä – sille ei vaan saa antaa liikaa valtaa. En jätä menemättä aukiolle, mutta häviävän hetken saatan tehdä varasuunnitelmia. Aion silti rohkeasti jatkaa elämää ja ihailla sen ajoittaista kauneutta hämärtyvänä perjantai-iltana.

Kuvat Metti Forssell ja minä