Keskenmeno
20.1.2019Vastaanotolla ei ollut sillä hetkellä muita. Odotushuoneessa oli niin hiljaista, että kuulin vain oman raskaan hengityksen ja rauhattomat sydämenlyöntini. Kuulin sukunimeni hollantilaisittain lausuttuna, kun lempeäkatseinen hoitaja haki minut tutkimushuoneeseen. Nousin reippaasti ylös, mutta jalkoja heikotti. Sydämen lyönnit kiihtyivät ja pelko nousi ahdistavaksi puristukseksi rinnassa. Enhän kohta saisi kuulla sitä, mitä eniten pelkäsin? Kävin pitkäkseni hoitopöydälle. Raotin hieman farkkujen sepalusta ja nostin paidan rinnuksille. Hoitaja varoitteli geelin kylmyydestä, mutta ajatukseni olivat jo paljon pidemmällä. Ahdistuneisuus nousi sekunti sekunnilta. Verenvuoto voi olla ihan normaaliakin alkuraskaudessa. Tällä lauseella yritin itseäni rauhoitella, vaikka sydän ja mieli roikkuivatkin jo jyrkän kielekkeen reunalla. Olisiko elämäni kovimpia pudotuksia pian edessä? Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta. Hoitaja painoi ultraäänilaitteella tuntuvasti alavatsaani. Hän etsi pitkään ja hänen kasvonsa vakavoituivat. Pitkä hiljaisuus ja sekuntien vaihtuminen tuntui kidutukselta. Sitten kuulin juuri sen mitä olin eniten pelännytkin: “En ikävä kyllä kuule enää sydänääntä. Olen kovin pahoillani. Raskautesi on mennyt kesken.”
Alkuvuodesta 2011 putosin mustaan kuiluun, missä oli vain minä, mieheni ja elämämme suurin pettymys. Hartaasta toiveesta ei tulisi totta vieläkään. Tulisiko koskaan? Positiivisen raskaustestin ilo tuli rymisten alas korkeuksistaan. Olimme ehtineet yrittää esikoista tuossa vaiheessa yli vuoden. Omilla vanhemmillani oli mennyt neljä vuotta, kunnes minä ilmoitin tulostani. Täten olin jo jollain tasolla varautunut, että ehkä meilläkin saattaa kestää. En vain olisi niitä kertomuksia, missä positiivinen raskaustesti tehdään ensiyrittämällä. Mutta vaikka olin pääsääntöisesti ja oudollakin tavalla hyvin toiveikas ja optimistinen raskauden suhteen, mahtui yrittämisen vuosien sekaan myös syviä kuiluja. Kun jokainen kuukausi toivot lasta enemmän kuin mitään muuta maailmassa, on kuukautisten alkaminen aina raskas pettymys ja karvas muistutus siitä mitä sinulta puuttuu. Lukuisten pettymysten myötä mieli alkaa väistämättäkin eksyä pimeämmille raiteille. Mitä jos emme voikaan tulla raskaaksi? Olenko tehnyt jotain väärin? Onko minussa jotain vikaa? Eikö meitä ole tarkoitettu vanhemmiksi? Aiheesta alkoi hiljalleen muodostua kipukohta.
Kerroin tapahtuneesta perheelleni sekä lähimmille ystävilleni. Puhuminen asiasta auttoi. Läheisten pitkät halaukset, kädestä kiinni pitäminen, huolien kuunteleminen ja asian hienovarainen yhdessä kantaminen auttoi valtavasti. Se kevensi omalla kohdalla musertavaa tunnetta suuresti. Minua auttoi se ajatus, että tällä pienellä alulla oli todennäköisesti jokin niin vaikeasti, ettei tämä olisi selvinnyt ulkomaailmassa. Jo sen, että olin tullut raskaaksi, koin positiivisena ja rohkaisevana asiana. Aihe oli kuitenkin niin arka ja kipeä, etten olisi pystynyt tuolloin puhumaan siitä blogissa, tosin en tuohon aikaan kertonut yksityiselämästäni paljoa muutenkaan. Kun olet itsekin epävarma, eikä sinulla ole vastauksia omassakin päässä velloviin kysymyksiin, on vaikea käsitellä näinkin isoa asiaa suuren ihmisjoukon kanssa Tuntemattoman ilkeä kommentti aiheesta olisi saanut helposti mielen vajoamaan hyvinkin syvälle. Vaikka 99% osoittaa näissä tilanteissa uskomattoman koskettavaa hienotunteisuutta ja tukea, mahtuu joukkoon aina joku, joka ei kykene samaistumaan toisen tuskaan. Aina voisi olla pahemmin. Jokaisella on oikeus surra menetystään. Ajattelematon kommentti voi arassa kohtaa satuttaa lävistävän kivun lailla.
Olimme yli vuoden yrittäneet kun keskenmeno tapahtui. Raskaus oli sen verran alussa, että raskausmateriaali tuli itsestään pois enkä joutunut kaavintaan. Fyysisiä kipuja oli hyvin vähän, henkinen puoli oli vaikein. En ollut käynyt lapsettomuuslääkärillä tai gynekologillakaan aiheen tiimoilta, sillä silloinen suositus oli, että vasta yli vuoden yrityksen jälkeen kannattaa ruveta tutkimaan mahdollisia ongelmia. Keskenmenoa seuraavana kesänä saavuin Suomeen lomalle. Halusin mennä suomalaiselle gynekologille kartoittamaan omaa tilannetta. Oliko minulla mahdollisesti jotain, joka vaikeuttaa raskaaksi tulemisen? Koin aiheesta ihmeellistä häpeää. Tuntui, että oma kehoni petti minut. Eikö naisena kuuluisi pystyä raskautumaan ilman kokeita ja apujakin? Mikä nainen minä nyt sitten olin? Koko elämän on tehnyt kaikkensa ettei tulisi raskaaksi, ja sitten en meinaa tulla raskaaksi parhaalla yritykselläkään? Gynekologin vastaanotolla selvisi, että minulla oli monirakkulainen munasarja, mikä tarkoitti etten todennäköisesti ovuloi joka kuukausi. Minulla on aina ollut epäsäännöllinen kuukautiskierto, joten diagnoosi kävi järkeen. Minulle määrättiin Terolutia (keltarauhashormoni) sekä Clomifen-tabletit, jotka säännöllistävät kuukautiskierron ja varmistaisivat kuukausittaisen ovulaation. Tuo kesä oli muutenkin minulle raskas. Rakas ja hyvin läheinen isoisäni menehtyi ja meidän eteemme tuli muutto Hollannista Englantiin. Muutto Englantiin tuntui hyvin raskaalta, sillä seitsemän vuoden Hollannissa asumisen jälkeen sinne oli muodostunut oma sujuva arki sekä hyvin läheiset ja tärkeät ihmissuhteet. Englannissa oli kaikki taas aloitettava alusta. Syksyssä oli siis oma stressinsä, mutta muutama kuukausi sen jälkeen kun olimme löytäneet uuden kodin Leedsistä, saaneet tavaramme muutettua uuteen kotiin ja syönyt minulle määrättyjä lääkkeitä, tein elämäni toisen positiivisen raskaustestin.
Vaikka ilo oli ylimillään, oli sen vastapainona halvaannuttava pelko siitä, että tämäkin menisi kesken. En ole erityisen uskonnollinen henkilö, mutta muistan rukoilleeni iltaisin edesmenneitä isovanhempiani, että jos he yläkerrassa voisivat mitenkään suojella tätä pientä ihmistä. Tuona kesänä edesmennyt Iiopapani oli äärimmäisen määrätietoinen ja aikaansaava tyyppi. Kyynel silmässä nauratti, että hän jos joku saa siellä ylhäälläkin asioita tapahtumaan. Ensimmäiset 12 viikkoa emme kertoneet asiasta juuri kenellekään. Kerroimme vain vanhemmille ja siskoillemme n.8-10 viikon kohdalla. Pelkäsin, että jos sanon asiasta ääneen ja antautuisin ilolle liikaa, se vietäisiin meiltä varmasti pois. Voin pahoin ja minua väsytti, mutta oli päiviä kun voin erinomaisesti. Tällöin nousi paniikki. Olin varma, että nyt kun en tunne mitään, on raskaus mennyt taas kesken. Kävin Englannissa yksityisessä ultrassa ensimmäisen kolmanneksen aikana varmaan neljä kertaa kaiken kaikkiaan, jotta sain mielenrauhan. Sitä ei mitenkään osannut nauttia niistä hyvistä päivistä alkuraskauden aikana.
Kaikki meni kuitenkin hyvin läpi raskauden. Heinäkuussa 2012 minun ja mieheni hartain toive kävi toteen, kun Helsingin Kätilöopistolla saimme syleilyyn esikoispoikamme. Olimme aina toivoneet kolmea lasta, mutta näiden kokemuksien jälkeen se toive oli vähintäänkin varovainen. Yllätykseni oli suuri, kun ei vain toinen, mutta kolmaskin poikamme sai alun täysin luonnollisesti ilman lääkkeiden aloittamista. Ensimmäinen raskaus oli jotenkin “avannut putkeni.”
Keskenmeno on yhä yllättävän vaiettu asia ollakseen niin kovin yleinen tapahtuma naisen elämässä. Mutta toivotun raskauden menetys on aina henkilökohtainen tragedia. Suurin osa keskenmenoista tapahtuu hyvin varhain. On arvioitu, että noin 50-60% hedelmöityksistä päättyy keskenmenoon ennen kuin raskautta on edes todettu. Todetuista raskauksista keskeytyy n. 12-15 % (lähde). Nyt kun minulla on aiheeseen voimia, haluaisin osaltani yrittää poistaa keskenmenot ja niistä puhumisen tabujen listalta. Meillä kävi onnellisesti, mutta haluan tarinallani myös luoda uskoa heille, keillä oma usko on nyt koetuksella. Haluan rohkaista puhumaan aiheesta. Keskenmenoon liittyy hurjasti täysin tarpeetonta häpeää sekä valtaisaa pelkoa ja surua. Sen kantamisessa ja asian jäsentelyssä kuitenkin auttaa asiasta puhuminen. Kuinkakohan monta kertaa olen alkanut kirjoittaa tätä postausta, mutta en ole aiemmin uskaltanut / rohjennut sitä tehdä. Tämän keskenmenon jälkeen olen kokenut toisenkin keskenmenon, joka oli kokemukseltaan hyvin erilainen. Siitäkin tulen kirjoittamaan myöhemmin. Aihe on arka, mutta sen esiin tuominen auttaa. Toivon, että asian kanssa kamppailevat voivat uskoutua lähimmilleen tai kääntyä esimerkiksi lapsettomuuslääkärin puoleen.
Jälkikäteen asiaa katsoessa miettii, että olisin voinut vielä taistella vuosiakin pidempään aiheen kanssa. Pitkä odotus ei olisi haitannut jos olisi tiennyt, että tulevaisuudessa tämä suuri toive vielä toteutuu. Vaikeinta siinä elämänvaiheessa onkin juuri se tietämättömyys. Et tiedä toteutuuko suurin haaveesi koskaan. Tuleeko sinusta koskaan äiti ja saatko pitää sylissäsi omaa pientä ihmettä? Sen tuoma suru, pelko ja epätoivo ovat asioita, joiden käsittelyyn toivon kaikille apua ja tukea. Jakakaa tarinanne, sillä ette ole yksin. Uskotaan toistemme puolesta kun toisen usko on koetuksella.
Kuvat Niki Strbian