Kun keittää yli
5.3.2019Välillä tulee hetkiä kun vain itkettää. Ei ole mitään erityistä syytä, mutta on vaan niin väsynyt, että ei vaan jaksaisi. Minulla on viimeisen parin viikon verran ollut tällainen olo. Eilen se konkretisoitui, kun sain ihan totaalisen niin sanotun melt downin vanhimmalle lapselleni. Olin tehnyt ja haudutellut ruokaa monen tunnin ajan ja kun oli aika tulla pöytään alkoi päätä vanteen lailla kiristävä marina siitä, että “ei tätä – tää on pahaa“, vaikka kyseistä ruokaa ei olleet koskaan edes maistaneet. Minulla paloi pinna totaalisen kiinni ja alkoi huuto siitä miten huonoa käytöstä tuo on ja käytin kaikki surullisen kuuluisat toteamukset siitä miten paljon on maailmassa ihmisiä jotka eivät edes saa joka päivä kunnon ruokaa. Huusin niin, että hän purskahti itkuun. Huono omatunto iski samalla salaman lailla. Että olen huono äiti. Pyysin anteeksi huutamistani, mutta totesin, että äidilläkin menee hermo, varsinkin kun käytös on ollut erityisen huonoa monena edellisenä päivänä. On valitettu ties mistä turhasta ja ärsytetty sekä kinasteltu veljien kanssa oikein olan takaa.
Ihan suoraan sanottuna mietin pitkään uskallanko mainita edes asiasta blogissa. Koska vaikka blogeihin ja someen toivotaan enemmän niitä vastoinkäymisiä ja “säröjä”, niin samalla jos niistä mainitsee rientää joku paikalle toteamaan, että kuinka kehtaat valittaa, kun asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Toisen huono olo mitätöidään ja korostetaan sitä, miten rankkaa jollain muulla on. Kyllä. Aina voisi olla huonommin. Enkä edes sano, että asiat ovat mitenkään huonosti. Välillä meidän jokaisen elämässä tulee ajanjaksoja, kun arki on vaan kuluttavampaa. Meillä siihen on vaikuttanut pitkä sairastelujakso. Melkein kahden kuukauden ajan joku lapsista on ollut kotona. Se vaatii hurjaa ponnistelua aikataulujen järjestelyn suhteen. On ollut painetta suorittaa luvatut työdeadlinet, vastaa ajoissa työmaileihin ja pitää koti jokseenkin pystyssä vaikka päivisin onkin ollut sylissä vähintään yksi potilas. Ja meillähän esimerkiksi nuorin haluaa kipeänä olla koko ajan kiinni. Ei riitä, että on vieressä. Pitää olla päällä tai pitää konkreettisesti kädestä kiinni. Kun lapsi on kipeä, ovat he myös ymmärrettävästi poikkeuksellisen ärtyneitä. Päivät täyttyvät jatkuvasta kitinästä sekä tyytymättömyydestä. Nyt kun tällaista arkea on jatkunut jo monen kuukauden päivät, alkaa vaan nuppi olemaan koetuksella.
Tämä on tosiaan ohi menevää, mistä olen kiitollinen. Tiedän, että olo on hyvin erilainen jo ensi viikolla, kunhan sairasteluista selvitään. Mitä halusin sanoa on, että meillä kaikilla on väsyttäviä ja kuluttavia hetkiä arjessa. Niitä ei pitäisi lähteä vertailemaan ja mitätöimään. Kun mieli on alla päin siitä pitäisi pystyä sanomaan ilman pelkoa siitä, että joku tulee lyömään sinut vielä alemmas koska ethän sinä tiedä vaikeuksista mitään. Jokaisella on oikeus joskus väsyä. En mielelläni valita, koska tiedän että asiat aina järjestyy ja perusasiat ovat todella hyvin. Mutta koen, että joskus on tärkeää kuitenkin sanoa ääneen, että minäkin olen väsynyt. Minäkin olen välillä poikkeuksellisen ärtynyt. Minäkin romahdan välillä. Se kaikki on inhimillistä. Kovalevy joskus vaan kuormittuu, mutta sitä on tärkeä silloin purkaa. Ei tässä olla kuitenkaan lähellekään tilttiä, vaikka pieniä oikosulkuja onkin havaittavissa. Se on vain elämää, ei sen enempää.
Mutta mikä siinä onkin, että joillain ihmisillä on pakottava tarve vertailla kenellä on vaikeinta. Miksi sitä ei vain voisi olla tukena sille toiselle hetkinä kun väsyttää? Miksi pitää ensiksi tuoda esille sitä miksi itsellä on rankempaa ja lyödä toista sitä kautta vielä entisestään maan rakoon? Toivon, että osaisimme olla läsnä paremmin toiselle ihmiselle. Asioita ei ole mitään tarvetta vertailla, kaikki on suhteellista. Kaikilla on oikeus omaan tunteeseensa. Tee toiselle, kuten toivoisit itsellesikin tehtävän: ole inhimillinen ja osoita tukesi.
“Comparison is the thief of joy”
-Theodore Roosevelt