Taaperoraivarit
28.10.2019Taaperoikä – tuo aika jolloin lapsi alkaa huomata voivansa vaikuttaa asioihin ja tapahtumiin. Hiljalleen hän alkaa ilmaisemaan itseään ja tutustumaan itseensä, läheisiinsä ja ympäristöönsä innokkaasti. Lapsi oppii koko ajan uusia asioita, mutta niiden oppimiseen liittyy myös paljon itkua, kiukkua ja turhautumista. Vanhemman tulee asettaa lapselle rajoja ja kestää lapsen kiukkua. Kuitenkin suuri osa taaperoraivareista on täysin päättömiä, milloin ei aina tiedä pitäisikö itkea vai nauraa. Kyselin teiltä IG-tarinoiden puolella esimerkkejä tällaisista tilanteista ja teillähän niitä riitti! :D Vertaistuki on paras tuki – sillä esimerkiksi meillä taas viime yönä kolmen aikaan kuopus otti herneen nenään kun tarjosin hänelle vettä omasta lasistani eikä isän… Tässä muutama esimerkki siitä, mikä sai oman taaperonne raivon partaalle.
Hän laittaa oven kiinni ja sitten raivoaa kun on oven “väärällä” puolella.
En olisi saanut vetää vessaa, sillä hän halusi kakat takaisin pönttöön.
“Toi hengittää mua päin.”
Kävelimme “väärällä” puolella tietä.
Isi soitti äidille, eikä mummo.
Katsoin häntä taustapeilistä ja hymyilin, kun ajoin autoa.
“En ole kolmivuotias, olen iso poika!”
Harmitti, kun Vaahteramäen Eemelin äidillä oli sama nimi kuin hänellä.
Puuron voisilmä oli liian syvällä.
Ei saanut vetää vessaa – kun istuin vielä pöntöllä.
Käsiä pestessä vesi oli liian märkää.
Makaronilaatikkoa ei voinut syödä, koska niissä makaroneissa oli “reikiä”.
Puuro oli väärän väristä (saman väristä kuin jokaisena aamuna tähän asti)
Ei menny näkymättömät leikkirahat tasan siskon kanssa.
Pyyhin hellästi kyyneleen. “Mammaa, äläääää! Et saa viedä mun silmätippoja!”
Laitoin “väärään” jalkaan sukan – olisi pitänyt aloittaa siitä toisesta.
Taaperosta ei otettu neuvolassa samanlaista mustavalkoista kuvaa kuin vatsassa olevasta pikkusiskosta.
Suuttui kun hänen kakkansa ei kellunut.
2-vuotias suuttui kun mulla oli varjo ja hänellä ei. Oli pimeä talvi-ilta ja seisottiin katuvalon alla.
Pyyhin lapseni nenän. Hän kirkui tunnin: “Räkä takaisin nenään! Et vie mun räkäääää!”
3-vuotias sai raivarin kun kuu taivaalla seurasi meitä matkalla päivähoitoon.
Kotona ollut pehmolelu olisi pitänyt ottaa tarhasta mukaan.
2-vuotias sai kohtauksen kun sanoin, että on kaksi eikä kuusi vuotta. Ei käynyt.
Hän ei saanut siirrettyä vessanpönttöä pois paikailtaan.
Koira katsoi hänen maisemaansa.
Isi ajoi lumen päältä töihin.
Piirsin zombielle molemmat jalat kun en tajunnut, että toinen jalka on mädäntynyt pois. Virhe!
Raivosi, koska aurinko paistoi.
Tuossa muutaman vuoden iässä lapsen on vielä vaikea hallita ja kuvailla omia tunteitaan. Siksi hän helposti turhautuu ja purkaa kiukkunsa vastaavanlaisina raivokohtauksina. Erittäin tuttua varmasti monille uhmäikäisen vanhemmille :D Mutta päättömienkin raivokohtausten hetkellä lapsi tarvitsee rinnalleen aikuisen sanottamaan tunteita ja pitämään tilanteen kiukusta huolimatta rauhallisena – vaikka kuu uhkaavasti seuraakin kintereillä koko päiväkotimatkan. :D