Vaiheita
24.8.2020Minun on jo pidempään ollut vaikeaa kirjoittaa postauksia blogiin. Huomaan jännittäväni tekstin tuottoa. Päässä kuohuu valtava määrä keskeneräisiä ajatuksia, mutten saa niistä mitään valmiiksi. Haluaisin saada ajatukset jotenkin paketoitua kauniiksi paketeiksi teille, mutta teippiä, lahjapaperia tai -nauhaa ei vain löydy. Kaikki ajatukset ovat vain ranskalaisten viivojen raakileilta, joita en haluaisi saattaa sellaisenaan kaikkien silmien eteen. Haluaisin tarjoita teille jotain konkreettista – en vain keskeneräisiä ajatuksia.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä korkeammaksi kynnykseni nousee. Ei tämä tosin ole ensimmäinen kerta. Aina joskus tulee tällaisia “kirjoittajan blokkeja”. Yli kymmenen vuotta olen blogia jo pitänyt ja epäsäännöllisen säännöllisesti tulee tällaisia kausia. Se kuuluu luovaan työhön. En ole koskaan ollut mikään lahjakkain kirjoittaja, suomen kieli kun ei ole koskaan ollut kouluaineissakaan vahvuuteni. Haluaisin silti, että kirjoituksillani olisi kuitenkin syvempi viesti. Jotain, mikä voisi herättää lämmön jonkun toisenkin sisällä ja tuntea, ettei ole ajatuksiensa kanssa yksin.
Nyt päätin, että aloitan edes jostain. En olisi niin kriittinen itseäni ja tekstiäni kohtaan, vaan luopuisin päälimmäisistä ajatuksista ja laittaisin sen vain eteenpäin. Koska niin päästään eteenpäin pidemmällä matkalla – ottamalla edes ne pienet pari ekaa askelta. Tee edes jotain. Se on hyvä startti.
Olen yrittänyt löytää syytä omalle pääjumilleni. Uskon, että se on osalta myös oman jaksamisen suojelua. Kulunut koronakevät oli monille henkisesti kuluttava, eikä vieläkään olla metsästä ulkona. Meidän perheellä on tänä vuonna ollut hurjasti muutoksia toiselle paikkakunnalle muuton, lasten uusien koulujen, päiväkotien ja harrastusryhmien aloituksen myötä. Olen alkanut ymmärtää, että oma väsymys juontuu paljon pidemmältä ajalta. Olen tehnyt täysipäiväisesti töitä kaikki raskaudet, vauva-ajat sekä pikkulapsi arjen keskellä. Ajan olen nipistänyt omasta liikunnasta ja yöunista, joka on tietysti vielä huonompi ratkaisu. Olen hyvin huono sallimaan itselleni täyttä tekemättömyyttä ja sitä olen nyt yrittänyt tietoisesti harjoitella. Vaikka haluaisin sanoa, että nyt on kesä levätty ja uudella draivilla mennään syksyyn niin ei se ikävä kyllä niin vain ole. Tämä harjoittelu selkeästi ottaa minulla hieman enemmän aikaa. Suurta helpotusta minulle toi Asennemedian julkaisema tiedote, jossa he kertoivat alkaneensa tarjota vaikuttajilleen työterveyshuollon palveluita Mehiläisen kanssa. Kuulema uupumus on ollut todella monen huulilla tänä vuonna (lue vaikuttajan ammattitauti on uupumus). Ihan vain tieto siitä, etten ole tämän kanssa yksin helpotti oloa aivan valtavasti. Jotenkin on vain hävettänyt suuresti olla näin väsynyt – minähän rakastan työtäni ja nautin siitä suuresti! En koe sitä mitenkään rankkana, mutta aikaa vievänä ja ajoittain hyvin kuluttavana kylläkin. Mutta se että muut samaa työkseen tekevät sanovat olevansa uupuneita tuo minulle valtavaa helpotusta ja vertaistukea. Olen opetellut hyväksymään, että minäkin saan väsyä. Minun ei tarvitsekaan olla ajatuksieni ja kehitykseni kanssa valmis. Tämä on prosessi – eikä pikakelausta siihen ole.
Rakastan työtäni – se on tuonut elämääni ihan hurjasti – puhumattakaan miten se mahdollistaa sen miten voin olla myös läsnä perheelleni. Moni bloggaaja tuntuu vähentäneen viime vuosien aikana blogikirjoituksiaan ja panostaneen enemmän Instagramiin. Vaikka itsekin käytän Instaa paljon, en silti halua luopua blogista. Instan päivitykset ovat jotenkin niin häilyvän lyhytikäisiä. Blogissa pääsee sukeltamaan vähän syvemmälle ja palaamaan vanhoihinkin asioihin helpommin. Olen monasti kertonut teillekin, että minulle se on tässä työssä antoisintakin. Parhaat keskustelut olen käynyt kommenttien puolella – nykyään ilokseni myös Instan yksityisviestien kautta. Nyt pyrin tekemään taas blogipostauksiakin pienemmällä kynnyksellä – kyllä se oma flow taas sieltä löytyy. Vaikka alkuun olisikin raakileilta, niin ainakin olen aloittanut.