Vain vaiheita
9.11.2020Sain edelliseen postaukseeni aivan valtavan ihanan viestin. Se jotenkin kiteytti sen mitä blogiltani toivon: vaikka oltaisiin hyvin erilaisia ja kantavat perusarvotkin eroaisivat – on silti mahdollista ymmärtää toista ja osoittaa toista kohtaan kunnioitusta. Kiitos Milla – kommenttisi sai sydämessäni lämpimän leimahduksen aikaan. <3 Kiitollinen olen siitä, että olen saanut kaltaisesi seuraajan, jonka kanssa voimme yhdessä toivottavasti rakentaa ymmärrystä erilaisuuden ympärille. Erilaisuus ei ole uhka, vaan suuri rikkaus.
Halusin siitä inspiroituneena ja havahtuneena jakaa teille jotain, minkä itse huomasin suht hiljattain. Usein kuulee kuinka nuoremmat ikäpolvet eivät enää halua lapsia siitä syystä, että se on maalattu kovin raskaaksi. Kuten tämä ihana lukijanikin sen osuvasti kuvaili:
“Tästä huolimatta, emme halua vielä aikoihin lapsia, jos edes koskaan. Nautimme omista harrastuksistamme ja vapaa-ajasta niin paljon, että lasten saaminen vaikuttaa suoraan sanottuna kammotavalta. En tällä hetkellä keksi pahempaa elämää, kuin että pitäisi herätä aamulla lapsen itkuun ja siihen, että heti pitää alkaa suorittamaan: lapselle aamupalaa ja samalla koittaa laittaa itseään kuntoon, lapsi päiväkotiin tms. ja siitä töihin, töistä hakemaan lapsi ja heti alkaa laittamaan ruokaa ettei tule nälkäkiukkua, sen jälkeen lapsen kanssa varmaan pitää tehdäkkin jotain, ja sitten iltapesu ja nukkumaan. Ajatus siitä, että saisimme omaa aikaa vasta 9 aikaan illalla (ja sitten pitää heti mennä nukkumaan, että jaksaa saman seuraavana päivävä) on todella epämiellyttävä.”
Kaikki ovat vain ohikiitäviä vaiheita
Kuten todettu, lapsiarjessa riittää tehtävää, mutta se mikä unohdetaan on, että kaikki ovat vaiheita. Se, että herää vauvanitkuun kestää vain jonkun aikaa. Muutamassa vuodessa lapset ovat jo niin isoja, että kömpivät itse katsomaan aamulla piirrettyjä. Muutama vuosi lisää, niin lapsi voitelee itse omat leipänsä ja joskus jopa intoutuu niin, että kysyy sinulta haluaisitko sinäkin jotain? Koittaa aika, kun lapsi on niin paljon ystäviensä kanssa menossa itsekseen, että suorastaan pyörittelet peukaloita kotona ja kaipaat aikaa, kun sinä olit niin kovin tarvittu. Usein kun puhutaan perheen perustamisen “kamaluudesta” – puhutaan usein vain siitä pikkulapsiarjesta. Unohdetaan tai ei ajatella, että nämä vaiheet kiitävät vauhdilla ohi – lapset ovat vain lainassa.
Arjen pienet suuret ilot
Omassa ystäväpiirissä toki nauramme lapsiarjen ajoittaiselle kuormittavuudelle ja sen absurdeille riidanaiheille (esim. sisarusten “Älä hengitä mua päin”-riidat), mutta keskusteluissamme ei kuitenkaan korostu lapsiarjen rankkuus, uran luominen esteittä tai itsenäisten rantalomien ihanuus. Niissä keskusteluissa korostuu ennemminkin se valtavan suuri rakkaus ja pienten ilojen ihanuus.
Esimerkiksi: Miten ihanaa onkaan se ensimmäinen aamu, kun vauvasi nukkuu kokonaisen yön putkeen heräämättä kertaakaan. Ja on niitäkin lapsia, jotka nukkuvat syntymästään lähtien ilman mitään haasteita (kuten esikoisemme). Tai miten ihana onkaan se näky, kun löydät aamulla lapsesi toistensa kainalossa katsomassa piirrettyjä. Tai miten syvältä lämmittävän ja ja suuren onnellisuuden tunteen saa se lapsesi riemu sinussa aikaan, kun hän on onnistunut itse voitelemaan oman leipänsä. Tai miten sydän leimahtaakin, kun lapsesi onnistuu omassa harrastuksessaan ja valtava hymy kasvoillaan tulee kysymään: “Äiti – näitkö?”
Omia ja yhteisiä harrastuksia
Omista lapsistani kaksi vanhinta ovat jo niin isoja, että he pärjäävät yksin harrastuksissaan. Minua ei enää tarvita kentänlaidalla. Näinä hetkinä voisin itse käydä vaikka lenkillä tai jatkaa töitä, mutta itse rakastan olla läsnä lasteni harrastuksissa. Niin pitkään kun he toivovat minua sinne, menen myös itse mielelläni. Se on aikaa myös minulle kun voi keskittyä vain yhteen asiaan ja hymy on herkässä kun näkee oman lapsena nauttivan jostain niin valtavasti. Näin 16 vuoden aikana on ehtinyt käydä niin, että jopa itse olen alkanut tykätä jalkapallosta. Kukapa olisi arvannut. Mutta nyt jo elän vaihetta, että oma harrastaminen ei ole haasteellista.
Joskus raskasta, mutta aina palkitsevinta
Arjeassamme toki sattuu ja tapahtuu päivittäin paljon, mutta usein kun tekee paljon, sitä myös saa paljon. Lapset eivät ole siitä mitenkään poikkeus. Minusta tuntuu, että lasteni myötä elämän värit syvenivät. Vaikka monena iltana lasten mentyä nukkumaan sitä on puhki, mutta samalla sitä on myös ihan äärimmäisen kiitollinen kuluneesta päivästä. Sehän on juuri osa sitä ihanuutta kun makaa siellä sohvalla. Jopa ne vanhemmat, jotka elävät sitä “pahamaineisinta” vauva-arkea missä ei juuri nukuta, kaivavat kännykkänsä esiin vauvansa viimein nukahdettua ja ihastelevat kännykän videoista niitä oi niin ihania hetkiä mitä oma pieni täydellisin kullannuppu senkin päivän aikana teki.
Ymmärrän nyt jo hyvin, kun monet jo lapsensa aikuisiksi kasvattaneet vanhemmat toteavat “Nauttikaa siitä, kun lapset ovat pieniä – se on elämän ihaninta aikaa”.
Joten jos sinä painit, tai tiedät jonkun joka painii unettomien vauvaöiden kanssa tai haluaisi ehkä lapsia, mutta pelkää sen “rankkuutta”, lue tämä. Halusin tuoda ilmi sen, että kaikki on vaiheita. Mikään ei ole pysyvää. Tuskin tulet katumaan “tehtyä” lasta, mutta “tekemätöntä” ehkä. Eli jos lasta kovasti toivot, mutta elämä lasten kanssa huolettaa – se huoli on ihan normaalia. Melkein aina uusi asia huolettaa ja mietityttää – saati näin isot asiat. Fyysisesti kuormittava pikkulapsiarki menee nopeasti ohitse, mutta siinäkin on ehdottomasti ihan oma ihanuutensa. Ei siitä todellakaan tarvitse vain selvitä.
Lapsiarki on paikka paikoin vaativaa, mutta moninkertaisesti palkitsevampaa. Sitä rakkauden ja määrää ei vain kertakaikkisesti pysty pukemaan sanoiksi. Lapsiperhe-elämä ei missään nimessä ole kaikille, mutta pelätä sitä ei tarvitse <3