Californiacation

Ennen muuttoamme Amerikkaan olen asunut seitsemän vuotta ulkomailla. Ensin reilu kuusi vuotta Hollannissa (jonka sisällä muutettiin myös muutama kerta) ja sitten niiden päälle vielä vuosi Englannissa. Olisi voinut kuvitella, että muutto toiselle puolelle maapalloa, ja tällä kertaa vielä kera kahden pienokaisen, olisi kaikista rankin. Nyt kaksi kuukautta maassa asuneena totean, että vaikka tämä on ns. ollut toistaiseksi “suurin” muuttomme, on tämä ollut kaikista helpoin.

Helppouden tunne johtuu varmasti paristakin syystä – sää on yksi suurimpia. Miten paljon se helpottaakin pienlapsiarkea, kun lähestulkoon aina paistaa aurinko. Lämpöasteita on sen verran, ettei tarvitse koko katrasta pukea Michelin-toppauksiin, jotta pääsee nopeasti kaupassa käymään. Ja miten ihanaa on, ettei tarvitse sen kummoisemmin miettiä millainen sää on huomenna. Aina voi suunnitella kivoja retkiä seuraavalle päivälle, mennä puistoon leikkimään ja tavata uusia ihmisiä. Aurinko todella tekee ihmeitä. Ihanaa, että siellä Suomessakin on nyt ruvennut kunnolla paistamaan!

Toiseksi on mainittava ihmisten sosiaalisuus, ystävällisyys ja ulospäinsuuntautuneisuus. Maan tervehdystapoihin kuuluu kysyä “How are you doing?” ja kysymykseen vastataan oikeastaan poikkeuksetta “Fine thank you, and you?” Monet moittivat amerikkalaisten tapoja hyvin teennäisiksi ja pinnallisiksi. Ymmärrän hyvin, miksi monet voivat näin paikallisen kulttuurin kokea. Voi olla, että kuherruskuukausilainen täällä vielä visertää ja kulttuurishokki odottaa ihan nurkan takana, mutta minusta ihmisten ylitsevuotava ystävällisyys on tehnyt maahan “sisääntulon” kovin helpoksi. Iloisuus tarttuu ja mielelläni vaihdan sanasen siellä ja täällä. Kauppamatkat yksin lasten kanssa kestää moninkertaisesti pidempään, kun joka toinen kanssaostaja käy ihastelemassa poikiani, kyselevät heidän ikäänsä ja ihmettelvät mikä on tuo kovin eksoottiselta kuulostava kieli, mitä puhumme. En ole koskaan kaihtanut small talkia ja senhän täkäläiset osaavat. Kyllä ne jyvät sieltä akanoista melkoisen nopeasti pystyy poimimaan ja solmimaan ystävyyssuhteita niiden kanssa, joiden kanssa yhteinen sävel löytyy.

Mielelläni näkisin Suomessakin enemmän sitä, että moikattaisiin niitä tuntemattomiakin kadulla. Hollannissa totuin siihen, että lenkkipolulla moikattin aina kaikkia vastaantulijoita. Vaikka olisi kuinka tuntematon, niin aina huikattiin hyvät huomenet. Muiden huomioiminen ja ystävällisyys ovat asioita, missä minun niin kovin rakastamassa Suomessa olisi vielä parantamisen varaa. Täällä se suorastaan korostuu. Jos lähestyn esim. pientä portaikkoa kärryjen kanssa, en ole koskaan joutunut muutamaa sekuntia pidempään odottamaan, ennenkuin joku rientää hymyissä suin avuksi. Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että Suomessakin on menty viime vuosina harppauksia eteenpäin. Etenkin kärryjen kanssa saan Helsingissäkin hyvin paljon apuja. Monet kaupungilla ovat myös vastaneet ystävälliseen hymyyn, eivätkä painaneet päätään takaisin maahan miettien, että mistäköhän pöpilästä toikin on karannut. Tästä minulla tosin riittää ajatuksia sen verran, että säästetään ne suosiolla omaan postaukseensa. Muiden huomiominen ja ystävällisyys ovat asioita, mitä ei tulisi aliarvioida.

Kolmanneksi, yksi suurimpia tekijöitä viihtyvyyden ja sopeutumisen helppouden kannalta on ollut Los Angelesin mieletön suomalainen yhteisö. Meillä oli onneksi täällä entuudestaan tuttuja (ja jopa perhettä), jotka ovat auttaneet meitä kaiken kanssa, minkä kanssa on tarvinnut. Iso asia on ollut, että löysimme heti alkuun muita suomalaisia pienlapsiperheitä, joiden kanssa klikkasi heti. Lapset ovat silminnähden nauttineet toistensa seurasta. Suuri muutto ihan vieraaseen paikkaan, missä ihmiset puhuvat kielellä, mitä ei täysin ymmärrä. Onneksi löytyy ikätovereita, jotka puhuvat tuttua ja turvallista suomea, eikä näin loikkaus uuteen ei tunnu niin valtavalta. Ja onhan äitikin saanut uusia ihania ystäviä, keiden kanssa päivitellä täkäläisten siivoustarvikkeiden riittämättömyyttä ja luoda niitä enemmän kuin tuhat sanaa kertovia katseita, kun lapset käyttäytyvät niin, etttä haluaisit lähettää ne menolipulla Timbuktuun.

Koska on ollut niin kiire aamusta iltaan ja täysi suoritusmoodi päällä, ei sitä ole edes ehinyt murehtia, kuin niitä olennaisimpia asioita. Kuten että nuorimmainen ei ehdi tunkea koko Manhattan Beachia suuhunsa, kun silmä sekunniksi välttää. Täten kuherruskuukausilaisen on helppo visertää ilosointujaan, kun ei väsymykseltään ehdi murehtia asioita, mitkä täällä nyt olisi huonosti. Ja onhan täällä toki niitäkin. Tiedostan ne, mutta ne eivät kuormita minua. Ainakaan vielä. Toistaiseksi tällä on siis sopeuduttu elämään Amerikassa hyvin ja iloisin mielin. Mikäs siinä, kun voi extempore lähteä perheineen rannalle lennättämään leijaa. Hymy tulee silloin hyvin syvältä.