Pieni vain hetken

Hiljattain ystävättäreni, myös kahden pienen lapsen äiti, jakoi facebook-sivullaan runonpätkän. Kahden terroritoddlerin äitinä se kolahti – lujaa. Olen jo useasti palannut lukemaan tämän pienen palan tekstiä. Koska siellä ruudun toisella puolen on myös paljon äitejä, tahdoin jakaa kanssanne tämän tunteita herättävän ajatuksen. Kuinka arvokkaita nämä pienet hetket ovatkaan näiden pienien ihmistemme kanssa <3

Tulee päivä, äiti, jolloin en enää itkekään, kun lähdet pois huoneesta.
Tulee päivä, jolloin et kuule minun kiukuttelevan kauppareissulla.
Jonain päivänä en enää pyydä sinua halaamaan keskellä yötä.
Jonain päivänä et enää muista, milloin viimeksi jouduit pyyhkimään poskilleni levinneen suklaan.
Koittaa yö, jolloin et herää vain huomataksesi minun nukkuvan poikittain tyynylläsi.
Koittaa aika, jolloin minua ei tarvitse kantaa unisena autosta omaan sänkyyn tai kuljettaa reppuselässä kotiin, koska pienet jalkani eivät jaksaneet perille saakka.
Elä siis kanssani hetkessä, äiti.
Ota ilo irti jokaisesta päivästä.
Sillä koittaa päivä, jolloin en enää ole pieni.

Takuuvarma kyynelkanavieni avaaja. Näiden sanojen saattelemana muistattehan varoa liikenteessä niitä koulutaipaleensa juuri aloittaneita pieniä ihmisiä. He kun ovat meidän äitien (ja isien) irrallaan kulkevia sydämiä. Maailman tärkeimpiä ja rakkaimpia, vaikka kuinka raskaita välillä olisivatkin.