Kuvien tärkeys

Otan ihan huiman määrän kuvia lapsistani viikottain. Minusta on ihanaa tallentaa filmille niitä arjen tavallisia hetkiä, jotka vuosi vuodelta kasvattavat arvoaan. Miten ihanaa näihin onkaan palata silloin, kun poikani ovat aikuisia miehiä.

Onpa pelottava ajatus. Aikuisia miehiä. Voivatko nuo pienet poikani todella kasvaa joskus niin isoiksi, etteivät he tarvitse äitiä tekemään vatsan täyttävää ruokaa, pistämään lämmintä päälle talven tuiskuihin tai halaamaan keskellä pimeää yötä? Vaikka sitä vitsaileekin ystävien kanssa lapsen itkuraivarien keskellä (joka syntyi tyyliin pojan mielestä väärän värisestä pastasta), että enää 18 vuotta, then I’m free! Mutta oikeasti tuo ajatus tuntuu todella absurdilta, mahdottomalta ja jopa pelottavalta. Miten sitä voi vielä tulevaisuudessa asua eri kodeissa, näiden pienien vapaana juoksevien sydämieni kanssa? Vaikka sitä tekeekin kaikkensa antaakseen lapsilleen tarvittavat eväät itsenäiseen elämään, tuntuu se samalla silti niin nurinkuriselta. Pienet hetket taaperoitteni kanssa kiitävät ohi hetkessä. Haluan, että poikani säilyisivät ikuisesti pieninä jossain muuallakin, kuin omissa muistoissani. Koska koittaa päivä, milloin pieni poikani ei enää itke, kun lähden huoneesta. Vaikka se kuulostaa vapauttavalta, niin enemmän mielen valtaa haikeus. Täten pidän kiinni näistä pienistä hetkistä ja tallennan niitä kamerallani toivoen, että voin elää ne hetket vielä monta kertaa uudestaan, vaikka lapsuuden pehmeä kupla olisi jo kauan sitten puhjennut. Tällaisina haluan muistaa heidät aina.

This is why I love taking pictures. Because capturing quotidian moments of today will wow your hearts tomorrow.